VÄÄRINKÄSITYKSIÄ…

…Olen ymmärtänyt kansanedustajan toimeni niin että minun tulee kaikin tavoin edistää omien kansalaistemme asioita, siis Sinun ja Sinun ystäviesi ja myös heidän joita et ystäviksesi tunne taikka lue.

Kun kotimaan asiat saadaan kuntoon ja jos vielä voimia riittää, niin sitten on mahdollista auttaa myös muiden maiden kansalaisia. Tällä hetkellä minä pidän etusijalla meitä suomalaisia.

Niinpä niin; rasisti, fasisti ja mitä niitä nimityksiä nyt onkaan.

Viime viikkojen uutisoinnin perusteella suomalaisten huomio näyttää siirtyneen kotimaan kamaralta Välimeren rannoille. Kreikan rahapula ja meren takaa ajelehtivat pakolaiset. Ongelma on siellä ja hoitajat täällä. Vähän huononlainen yhtälö.

Olisi hyvä muistaa että viiden miljoonan kansa ei kykene ruokkimaan ja elättämään sen enempää Kreikkaa kun Afrikasta tulvivia satoja tuhansia pakolaisiakaan.

Tällä viiden miljoonan kansalla on ihan täysi työ pitää huolta itsestään. Myös tämä pitäisi muistaa, etenkin meidän kansanedustajien.

Tämän päiväisessä (21.7) Arvopaperi-lehdessä oli juttu työllisyystilanteestamme. Ei näytä hyvältä. Ei todellakaan!

Tilastokeskuksen mukaan työttömyysaste on nyt tasan 10%. Vuosi sitten luku oli 9,2. Suunta on huono. Lehden mukaan työttömiä oli kesäkuussa 280 000, eli 22 000 enemmän kun vuosi sitten.

Jos ei meno muutu, saattaa Säkkijärven polkka vaihtua kreikkkalaiseen zorbas -tanssiin melko nopeasti ja Koskenkorvakin terveellisempään oliiviöljyyn.

No mikä menoa muuttaisi niin jotta saisimme käännetyksi talouttamme kasvu-uralle?

Taloustietäjät puhuvat viennin lisäämisestä. Hyvähän siitä on puhua, mutta millä lisäät vientiä jos Suomessa valmistetut tuotteet ovat kilpailijamaiden tuotteita kalliimpia.

Minun käsitykseni mukaan vain ja ainoastaan tuotteiden hintaa laskemalla parannamme niiden kilpailukykyä ja sitä kautta lisäämme vientiä ja luonnollisesti myös työpaikkoja.

Tuotteiden raaka-aineiden, valmistamiseen käytettävän energian ja tuotteiden jakeluun käytettävän logistiikan kustannuksissa ei enää ole tinkimisen varaa, joten jäljelle jää se kaikkein vaikein, eli työvoimakustannukset.

Meitä Perussuomalaisia on kutsuttu milloin milläkin nimellä, joskus meitä on sanottu myös työväenpuolueeksi. Mielestäni on aiheellista pohdiskella olemmeko pelkästään työssä käyvien puolue, vai edustammeko työntekijöitä laajemminkin.

Jos päädytään siihen että olemme pelkästään työssä käyvien puolue, riittää että seisomme ammattiliittojen rinnalla ja sanomme että saavutettuihin etuuksiin ei saa kajota.

Näinhän ammattiliitotkin näyttävät tekevän. He ovat työssä käyvien jäsentensä edunvalvojia.

Minä laajentaisin käsitteen koskemaan myös työttömiä ja työnantajia.

Niputan nämä yhteen, sillä ilman työnantajaa ei ole työntekijääkään ja päin vastoin.

Työnantajan ja työn tekijän keskinäinen hyötysuhde, symbioosi, on erityisen tärkeää Suomessa koska meillä on paljon PK yrityksiä. Suuria yrityksiä on valitettavan vähän.

Minä käsitän oman puolueeni laajemmassa merkityksessä niin, että meidän tulee kantaa huolta yhtälailla työntekijöistä kuin työnantajistakin.

Arvopaperi-lehden lisäksi selasin myös Talouselämä -lehteä. Lehdessä olleessa jutussa todettiin että SAK:n liitot vastustavat työajan pidennystä. SAK:n puheenjohtaja Lauri Lyly oli todennut että ”Sadan tunnin työajan pidennyksillä ja palkan alennuksilla ei neuvottelupöytään tulla”

Auto- ja kuljetusalan työntekijäliitto AKT kertoo irtaantuvansa yhteiskuntasopimuksesta. STTK:n puheenjohtaja Antti Palola toteaa että työajan pidentäminen on poissuljettu mahdollisuus.

Minä ymmärrän liittojen puheenjohtajien kannan, sillä heidän velvollisuutensa on puolustaa palkanmaksajiensa eli työssä käyvien etuja. Voipi olla kyyti kylmää jos lähtee vapaaehtoisesti heikentämään johtamansa liiton työntekijöiden etuja.

No näitä kommenteja lukiessani mietin että miten esimerkiksi SAK:n, AKT:n ja STTK:n puheenjohtajat ostavat itselleen auton. Toimivatko he niin, että he kävelevät ensimmäiseen eteen tulevaan autoliikkeeseen ja ostavat mieluisan auton sen enempää hintalappuun katsomatta. Saattavatpa he näin tehdä.

Minä luulen että keskiverto kansalainen menettelee toisella tavalla. Uskon että hintavertailua tehdään pitemmän aikaa ja useamman automerkin välillä ja luulempa vielä että sitä kauppaakin hierotaan useammassa autoliikkeessä.

Eli KILPAILUTETAAN auton myyjiä.

Kun tavallinen kansalainen ihan luonnollisesti kilpailuttaa automyyjät, niin miten toimii suomalainen työnantaja? Aika moni toimii samalla tavalla työntekijöiden suhteen.

Heillä on siihen oikeus, samalla tavalla kun meillä muilla on oikeus valita automyyjämme.

Minä tunnen monta ohitusleikattua ja verenpainelääkityksellä olevaa työnantajaa jotka heräävät aamulla viideltä miettimään miten saisivat yritykseen töitä ja sitä kautta työllistettyä työntekijänsä. Heille työntekijät ovat kaikki tuttuja, jotkut jopa perhetuttuja joiden työllistäminen on muutakin kun vain ”työllistämistä”.

Nämä itsensä henkihieveriin ajavat ”toimitusjohtajat” ovat oman yrityksensä jokapaikanhöyliä jotka sanan mukaisesti laittavat itsensä joka päivä likoon jotta voisivat maksaa palkan työntekijöilleen. Heille oman kylän ihmisten työllistäminen on kunnia-asia, kuten lihatiski oli aikoinaan Väinö Purjeelle.

Väinö piti tiskistään huolen ja nämä pienten yritysten vetäjät omista työntekijöistään.

Kun henkilön työllistäminen kaikkine sivukuluineen on Suomessa erittäin monimutkaista ja kallista, on vaarana yrityksen lopettaminen. Toinen vaihtoehto on tinkiä periaatteistaan ja siirtää toiminta johonkin halvempaa maahan.

Kenen etu tämä on? Kuka tästä hyötyy? Ei ainakaan suomalainen veronmaksaja eikä se työttömäksi jäänyt.

Olen puhunut jouston puolesta jo pitkään. On vähitellen myönnettävä että tangoon tarvitaan kaksi ja sama tahti on työmarkkinoillakin. Yksipuolisilla saneluilla ei kauaa tehdassaleissa liihotella.

Kysyn ihan suoraan että mitä ammattiliittojen johtajat tekevät jos suomalaisia työntekijöitä korvataan ulkolaisilla. Kilpailuttamalla tämä on mahdollista.

Muistamani mukaan pekkaspäivät, lomaltapaluurahat ym. etuudet tulivat työntekijöille silloin kun teollisuudellamme meni hyvin, elettiin noususuhdannetta. Silloin oli varaa maksaa työntekijöille parempaa palkkaa ja lisätä myös muita etuuksia. Se on ollut siinä ajassa oiva keino palkita työntekijöitä.

Valitettavasti tilanne ei ole enää sama. Tämän takia olisi aiheellista pohtia kuinka pitkään meillä on varaa jatkaa nykyisillä ehdoilla.

Mielestäni jonkinlaista joustoa tarvitaan nyt kaikilta jotta kykenemme säilyttämään edes nämä nykyiset työpaikat.

Yhteisistä pelisäännöistä sopiminen ja sopimusten noudattaminen on paras vaihtoehto ja lakkoilu se huonoin.

Jokainen voi mielessään pohtia kumpi on tärkeämpää; hieman heikommin etuuksin turvattu työpaikka vai kova palkka ja hyvät etuudet ja niiden riskinä oleva työpaikan menettäminen.

Asioita voi käsittää niin monella tavalla!