IHMISOIKEUDET KUULUVAT KAIKILLE…

…Vai kuuluvatko?

Pukkien, tonttujen ja lahjakääröjen keskellä saattaa unohtua joulun perimmäinen sanoma.

Kuinka moni lahjapakettia avaava muistaa seimessä maannutta Lasta ja itämaan tietäjiä.

Seimen Lapsi varttui mieheksi jonka teoista puhutaan vielä parituhatta vuotta jälkeenpäin. Mieheksi jolla oli päällimmäisenä ajatuksena suvaitsevaisuus, oikeudenmukaisuus ja lähimmäisen auttaminen.

Moni meistä muistaa kuinka miehelle kävi. Hän uhrasi henkensä jotta me selviäisimme.

Yksi uskoo yhteen ja toinen toiseen, kolmas ei välttämättä mihinkään. Tulkoon kukin uskostaan autuaaksi. Minä uskon että toisen usko on Hänen oma asiansa, eikä häntä saa uskonsa takia vainota, saatikka kiduttaa.

Minä uskon Joulun Lapseen ja minulla on oikeus sanoa se. Jos joku väittää minua vääräuskoiseksi, kehotan häntä katsomaan peiliin. Jos joku uskoo johonkin muuhun jumalaan, en häntä siitä moiti saatikka leimaa vääräuskoiseksi.

Uskon asia on myös ihmisoikeuskysymys.

Kävin kouluni -70 ja -80 -luvuilla. Syyslukukausi päätettiin joulujuhlaan. Juhlassa laulettiin aina virsi numero 21. Virren viimeinen säkeistö lauletaan aina seisaallaan. ”Nyt Jumalalle kunnia kun antoi ainoon poikansa”…

En muista että yksikään koulukavereistani olisi ollut pois joulujuhlasta sen takia että juhla olisi loukannut hänen uskonnollista vakaumustaan.

Nyt tilanne on toisin. Koululuokissa on Joulun Lapseen uskovien ohella lapsia jotka uskovat johonkin muuhun jumalaan. Heillä on – kuten totesin – oikeus uskoa vakaumuksensa mukaisesti, eikä heillä ole pakkoa osallistua tilaisuuteen jossa veisataan Kunniaa Joulun Lapselle.

Kun heillä on oikeus olla juhlasta pois, on Joulun Lapseen uskovilla oikeus olla juhlassa mukana. Juhla on heille järjestettävä. Sekin kuuluu ihmisoikeuksiin ja ihmisoikeudet kuuluvat myös lapsille.

Valitettavasti viime aikoina ihmisoikeudet näyttävät jakaantuneen ainakin kouluissa erikoisella tavalla. Ihmisoikeuksia ja oikeuksien puolustajia näkyy olevan erityisesti heillä joiden usko pohjaa johonkin muuhun kun Joulun Lapseen. Joissakin kouluissa ei järjestetä joulujuhlaa ollenkaan, koska sen pelätään loukkaavan joitakin oppilaita.

Opetusministeriössä on häntä alkanut liikuttaa koiraa. Se on surullinen juttu. Vai pitäisikö puhua elämänkatsomuksellisista arvoista?

Mennäänpä koulumaailmasta aikuisten maailmaan. Meillä aikuisillakin on omat oikeutemme ja niiden vastapainona velvollisuudet.

Suomalaisilla naisilla – nuorilla ja vähän varttuneemmillakin – on oikeus elää ja olla ilman pelkoa joutua väkivallan uhriksi. Fyysinen koskemattomuus kuuluu kaikille ja kaikkialle. Kotiin, työpaikalle, kuntosalille ja lenkkipolulle -ihan joka paikkaan.
Fyysinen koskemattomuus kuuluu ihmisoikeuksiin.

Viimeisten kuukausien aikana julkisuuteen on noussut toinen toistaan räikeämpiä yksittäistapauksia joissa suomalainen nainen on joutunut seksuaalisen väkivallan uhriksi. Kymmenissä tapauksissa tekijöiksi epäillään maahan tulleita turvapaikan hakijoita.

Kun tällaisesta tapauksesta kirjoittaa ja ilmaisee mielipiteensä, on vasta-argumenttina yleensä toteamus että eipä ole ennen suomalaisten naisten raiskaamisesta tuolla tavalla kirjoiteltu. Suomalainen nainen on ollut nyrkin ja hellan välissä vuosisatoja eikä kukaan ole hiiskunut asiasta mitään. Nyt kun maastamme turvapaikkaa hakeneen epäillään syyllistyneen tekoon, nostetaan asiasta häly. Joku saattaa sivaltaa jopa rasisti kortilla.

Näille sivaltelijoille sanon, eikö ole parempi että naisiin kohdistuneesta väkivallasta – olkoon se minkä laatuista tahansa – ylipäätään edes joskus keskustellaan. Olisiko parempi vaieta myös näistä viikoittain toistuvista ”yksittäistapauksistakin”? Minun mielestäni vaikenemiseen ei ole mitään syytä eikä perustetta. Kyse on suomalaisten naisten ihmisoikeuksista, niistä joita vaaditaan myös kaikille muille.

Kun henkilö tulee Suomeen, hänellä on perustuslakimme suoja ja sen mukana automaattisesti myös ihmisoikeudet. Oikeudet eivät tule ilman velvollisuuksia. Sen pitäisi olla kaikille selvää. Jos ei ole, niin tulijalle on kerrottava myös velvollisuudet, ei pelkästään oikeuksia.

Saan viikoittain sähköposteja, soittoja ja muuta kautta viestejä joissa meitä päättäjiä vaaditaan nykyistä selvemmin ilmaisemaan kantamme syksyn aikana lisääntyneeseen väkivaltaan. Kansalaiset eivät ole tyytyväisiä päättäjien tapaan reagoida – taikka pikemminkin olla reagoimatta – julkisuuteen nousseisiin yksittäistapauksiin.

Yhä useammin viesteissä on joko suoraan ilmaistu taikka rivien välistä luettavissa että jos viranomaisemme eivät kykene kansalaisiaan suojelemaan, suojelee kansa itse itseään. Kaduilla marssivat ”järjestyspartiot” turvaavat ihmisoikeudet myös suomalaisille naisille.

Minä toivon koko sydämestäni että emme ajautuisi tällaiseen tilanteeseen. Se ei olisi kenenkään etu.

Jotta yhteiskuntarauha ja yleinen järjestys ja turvallisuus pysyisi viranomaistemme hallinnassa, tulee meidän päättäjien ottaa nykyistä rohkeammin kantaa kaikkeen väkivaltaan. Kaikenlaisesta väkivallasta pitää sanoutua irti ja selkein signaali on aloittaa lainsäädännön muuttaminen sellaiseksi jotta ihmisoikeuksien vastapainona on myös velvollisuuksia. Velvollisuuksien pitää olla tuntuvia. Pelkkä paheksunta ei enää riitä.

Kansalaiset ymmärtävät että lain säätäminen vaatii aikaa, mutta ei sitä että lakimuutoksia ei edes aloiteta.

Minä olen lakimuutoksiin valmis!