PUUTA JA HEINÄÄ

Taikka virallisemmin maa- ja metsätalousvaliokunnan kuulumisia.

Päivän lehdestä osui silmiin monta valiokunnan rooteliin kuuluvaa asiaa.

Keski-Euroopassa syödään hyvällä ruokahalulla hyönteismyrkyllä terästettyjä kanamunia. Suomessa ei syödä. Kiitos erittäin tiukan lainsäädäntömme, sekä tuottajien korkean moraalin.

Kotimaan ruoantuotannosta kirjoitellaan lähes päivittäin. Muutamien mielipidekirjoittajien mielestä Suomessa ei kannata tuottaa ruokaa. Heidän mielestään ruoantuottajien tukeminen pitäisi lopettaa ja siirtyä markkinaehtoiseen malliin. Lämpimimmissä maissa on kuulemma maan viljely ja ruoantuotanto halvempaa ja tehokkaampaa kuin Suomessa. Elintarvikkeet olisi ostettava sieltä ja ajettava kotimainen kallis ja tuettu maanviljely alas. Pellot pakettiin ja lehmät lahtiin.

Olen tällaisista puheista ja kirjoituksista varoitellut. Aika moni ymmärtää minkä takia.

Uskon olevani etuoikeutettu, sillä minä saan syödä luomuakin luomumpaa ruokaa, riistaa ja metsien marjoja. Niissä ei ole lääkeainejäämiä. Lihan kilohintaa en ole laskenut. Kalliimpaa se on kun kauppojen halpuutettu, mutta tiedämpähän tarkalleen mistä mikin lihakimpale on pakastimeen kannettu.

Liha ja marjat eivät tule pakastimiin valtateiden varsilta. Joskus pitää ajella pitkään metsäautotietä ja kävellä vielä tien päästä hyvä huikonen, jotta saa reppuunsa täytettä.

Päivän lehdet kertovat, että alempiasteinen tieverkkomme rapautuu vaudilla. Puhutaan pääasiassa metsäautoteistä. Syitä on monta, eikä ole tarpeen niitä luetella.

On parempi puhua teiden kunnostamisesta. Kenelle kunnostaminen kuuluu ja millä rahalla työt tehdään? Kuka maksaa lystin?

Yksityisillä teillä on omat tiekuntansa. Tiekunnan velvollisuus on huolehtia hallinnoimastaan tiestä. Tien kunnossapito ja korjaus kuluttavat euroja. Kaiva kuvetta taikka ano rahaa valtiolta. Siinä vaihtoehdot. Tietulleja en ole kuullut käytettävän, ainakaan kovin laajasti.

Tietämäni mukaan teiden käyttö on pääsääntöisesti rinnastettu jokamiehen oikeuteen. Poikkeuksiakin on, mutta harvemmin.

Kun kuka tahansa saa käyttää jonkun muun vastuulla olevaa tietä, alkaa tälle vastuutaholle tulla paineita rajata teiden käyttäjiä, taikka vähintään pyytää ajelusta korvaus.

Korvaus voi olla selvää rahaa, taikka talkoilla tehtyä tien parannusta. Tiedän monta hirviporukkaa, jotka talkoilla raivaavat metsäautoteiden varsilta risut pois ja vielä syksyn jahdin päätteeksi lanaavat tien kuntoon.

Työ tehdään omalla rahalla ja omalla ajalla. Metsästysseurojen hirviporukat eivät saa toiminnalleen valtiolta avustusta.

Me metsästäjät olemme olleet asialla, mutta onko muu luontoväki? Lehdissä kirjoitellaan paljon Suomen Luonnonsuojeluliiton toimista ja kerrotaan jäsenten aktiivisuudesta, mutta miten on aktiivisuus tällaisessa talkootyössä? Kuinka moni Suomen Luonnonsuojeluliiton paikallisosasto on osallistunut metsäautoteiden perusparannukseen?

Jokainen tietää, että lähes 160 000 km:n mittaista metsätieverkostoa ei pidetä kunnossa talkoilla, mutta väitän, että tiekunnalle on mieluista jos edes kysytään, voidaanko olla avuksi vaikkapa jonkun tien reunojen siistimisessä.

Metsästäjät ovat näyttäneet mallia, sopii muun luontoväen ottaa opiksi.

Päivän lehdessä oli juttu Suomessa vierailevista kiinalaisista sisaruksista. Sisaruksia oli hämmästyttänyt keskisuomalaisessa kansallispuistossa se, että ”järvimaisema oli varattu lähes yksin heille. Muita ihmisiä ei juuri ollut”.

Maa- ja metsätalousvaliokunnassa on keskusteltu monta kertaa kansallispuistoista. Asiantuntijat ovat kertoneet kuinka paljon kansallispuistoissa käy vierailijoita ja kuinka paljon puisto tuo alueelle rahaa. Joskus tuntuu, että puisto on suoranainen kultakaivos alueen elinkeinoelämälle.

Olen uskonut asiantuntijoita. Kiinalaisten sisarusten kertoma lienee nyt se ”yksittäistapaus” – vai onko?