MITÄ SAISI OLLA?

Kysymyksen esittää yleensä tarjoilija. Jos vastaus ei ole valmiina, sanotaan että minä mietin vielä. Kun miettiminen johtaa tilaukseen, yleensä saa sitä mitä tilaa. Näin se menee.

Kun työtön henkilö kirjataan työvoimaviranomaisten rekisteriin oletetaan, että kirjautunut haluaa työtä. Hänen oletetaan olevan työtä vailla, samalla tavalla kun ravitsemusliikkeen pöytään istahtaneen asiakkaan olevan jotain vailla – ruokaa, juomaa taikka molempia. Joskus myös seuraa.

Ravitsemusliikkeen tilalla voisi olla vaikkapa kampaajan taikka parturin tuoli. Kun henkilö istahtaa tuolille, rohkea olettamus on, että hän haluaa jonkinlaisen toimenpiteen. Yleensä se toimenpide koskee hiuksia, joskus saattaa olla tarpeen myös parranajo taikka muu ”turpavärkin” siistiminen. Harvoin parturin tuolille istahdetaan ihan vaan seuran vuoksi, taikka kuluttamaan aikaa.

Edellisissä esimerkeissä kuvasin työntekijän ja asiakkaan kohtaamisen. Työntekijä tekee työtään mahdollisimman tehokkaasti. Tarjoilija haluaa myydä ravitsemusliikkeen tuotteita, TE -toimiston virkailija haluaa työllistää ihmisiä ja parturi kampaaja siistiä asiakkaan sellaiseen kuosiin, että asiakas tulisi toisenkin kerran.

Molemmat osapuolet hyötyvät toisistaan. Näinhän sen kuuluisi mennä ja näin se useimmiten menee. Mutta ei mene aina, ainakaan TE -toimistoissa.

Moni tietää taikka tuntee henkilöitä, jotka eivät ole koskaan olleet palkallisessa työssä. Jotkut saattavat tuntea jopa toisen polven työttömiä ja ehkäpä jossain suvussa työttömyys on jo kolmannessa polvessa.

Syitä sukupolvien kuilun ylittävään työttömyyteen on varmaan monta. Uskon, että monessa tapauksessa ainakin asuinpaikka vaikuttaa työllistymiseen taikka työttömyyteen. Seudulla joko on töitä taikka ei ole.

Suomessa saa jokainen valita oman asuinpaikkansa, poislukien vapausrangaistusta kärsivät vangit. On omassa harkinnassa, asuuko töiden äärellä, kaukana niistä taikka siinä välimaastossa. Itse olen yrittänyt asua töiden äärellä. Kun työ on siirtynyt pois alta, olen pakannut tavarani ja muuttanut työn perässä.

Tällä tavalla olen kasvattanut myös lapseni. Molemmat pojat ovat töissä ja kaukana kotoa. He ovat muuttaneet sinne mistä on töitä löytynyt. Näin meillä toimitaan.

Ensimmäisen sukupolven työttömyyteen, joskus pitkäaikaiseenkin, vaikuttaa työn tarjonnan ohella moni muukin seikka. Perhesuhteet ja työnhakijan terveydentila lienevät seuraavia työllistymistä rajoittavia tekijöitä. On selvää, että terveytensä kustannuksella ei kenenkään pidä työskennellä. Tässä kohtaa olisi herkullinen paikka sohaista useita valtion ja kuntien laitoksia, joissa sisäilmaongelmien takia työntekijät sairastuvat, eivätkä valtio ja kunnat työnantajina tee elettäkään työsuojelumääräysten noudattamiseksi. En kuitenkaan johdata juttua sivuraiteelle, vaan pitäydyn työllistymisessä.

Jos kärsii korkean paikan kammosta, ei ole järkevää aloitella töitä GSM mastojen asentajana, eikä edes kouluttautua alalle. Jos kärsii ns. lapiokammosta, ei ole järkevää kouluttautua alalle jossa saattaa joutua lapiota käyttämään. Aloja ja työrajoitteita on paljon. Paljon on myös ihmisiä, joilla ei tällaisia rajoitteita ole.

Minä en ymmärrä, että joku tietty rajoite taikka fobia kulkisi suvussa sukupolvien yli. Käsitykseni mukaan niissä tapauksissa kyse on jostain muusta, ehkäpä asenteesta. Kun lapsi on nähnyt että vanhemmat eivät käy töissä, saattaa esimerkki tarttua myös lapseen. Hänenkään ei tarvitse käydä työssä ja näin se työttömyys kulkee suvussa. Työttömyys ikään kuin kroonistuu.

Puhutaan asenteellisesta työttömyydestä. Nyt moni herkistyy ja asettuu puolustuskannalle. Väittääkö kansanedustaja, että Suomessa on henkilöitä jotka eivät edes halua työllistyä? Väittää.

Väitän samalla, että tämä työtä karttelevien määrä ei ole kovin suuri. Tämän porukan takia ei pidä leimata kaikkia työttömiä samaan leiriin kuuluvaksi. Se ei olisi oikein sitä suurta enemmistöä kohtaan. Ei pidä eikä saa yleistää.

Palataampa alkuun. Mitä Sinä tarjoilijana tekisit, jos huomaisit, että ravintola alkaa täyttyä maksavista asiakkaista ja yksi pöytä on varattu henkilölle jolla ei näytä olevan aikomustakaan tilata. Annatko henkilön istua, vai kehotatko Häntä siirtymään muualle ja annat paikan jollekin joka tilaa?

Entäpä TE -toimiston virkailijana, mitä tekisit jos huomaisit, että mikään tarjoamasi työpaikka ei käy, ei sovi eikä kiinnosta? Kun viimein ja vihdoin onnistut neuvottelemaan työnhakijalle työhaastattelun ja lähetät hakijan suurin toivein haastatteluun, soittaa työnantaja jonkin tunnin päästä ja sanoo, että henkilö tuli haastatteluun puoli tuntia myöhässä ja tokaisi ensi sanoikseen ”mä tulin kun työkkäristä määrättiin”. Ei tuollaisen asenteen omaavaa työnhakijaa voi palkata.

Asemoidu minuuttiaikataululla työskenteleväksi parturikampaajaksi, jonka ajanvarauskirja on täytetty viikoiksi eteenpäin. Mitä tekisit, jos tuoliin istahtaisi henkilö joka ei kykenisi päättämään mitä hänen hiuksilleen tehdään. Miten kauan odottelisit asiakkaan päätöstä? Antaisitko asiakkaan haaveilla tuolissa ja muiden asiakkaiden odotella omaa vuoroaan, vai kehotaisitko ”asiakasta” siirtymään johonkin muualle siksi aikaa kunnes päätös on tehty.

Minun tulkintani mukaan kaikissa kolmessa esimerkissä kuvaamani ”asiakas” vie asiakaspalvelua tekevän henkilön aikaa, joka on samalla pois muiden henkilöiden palvelemisesta. Suuri enemmistö kärsii, kun vähemmistö pelaa aikaa ja kuluttaa muiden voimavaroja.

Kun sama asia siirretään työvoimapolitiikkaan voidaan todeta, että meillä suuri enemmistö on hyvin motivoituneita työntekijöitä, joilla on aito halu työllistyä. Sitten on valitettavasti myös heitä, joilla ei ole aikomustakaan työllistyä, vaan he haluavat elää yhteiskunnan avustusten turvin.

Onko mielestäsi oikein, että erilaisia etuisuuksia jaettaessa ihan tosissaan yrittävät henkilöt ja aikaa pelaavat henkilöt ovat samalla viivalla? Onko oikein, että jokainen saa samat etuisuudet, haluaa töitä taikka ei halua?

Minun mielestäni ei ole. Olen sanonut ja sanon, että työn tekemisen pitää olla aina joutenoloa kannattavampaa. Jos kotiin saa samat etuisuudet kun työssä käymällä, lisääntyvät kolmannen sukupolven työttömät. Sitä minä en halua, saamieni sähköpostiviestien perusteella varsin moni haluaa.

Muutama sana työttömien aktivointimallista:

Asiasta on nostettu samanlainen kohu kun tieliikennelakiuudistuksesta. Viikkokaupalla kohistiin että nyt, siis NYT poliisi alkaa kirjoittaa sakkoja jopa yhden kilometrin ylinopeudesta. Näillä NYT väitteillä harhautettiin ihmisten huomio pois koko lakiuudistuksesta. Totuus oli ja on, että tämän vielä voimassa olevan tieliikennelain mukaan ei ole luvallista ajaa ylinopeutta yhtään enempää. Poliisi on vuosikausia voinut kirjoittaa maksullisen määräyksen myös yhden kilometrin ylinopeudesta. Se jätettiin tarkoituksella ja tehokkaasti kertomatta ja vouhkattiin vain siitä tulevasta. Näin kansaa sumutetaan.

Aktivointimallissa menetellään samalla tavalla. Siirretään huomio tehokkaasti pois siitä, että lain myötä työn perässä siirtymistä tuetaan nykyistä enemmän. Se on selvä parannus nykykäytäntöön verrattuna. Kun punavihervasemmisto ei voi myöntää edes tätä parannusta, siirretään keskustelu työttömän rankaisemiseen. On populistista puhua työttömän kyykyttämisestä ja orjatyöstä. SDP:n ja Vasemmistoliiton puheenjohtajat masinoivat uhkakuvia työnseisauksista ja lakoista. Molemmat puolueet ovat kolmessa vuodessa muka keksineet, kuinka ihmisiä työllistetään. Edellisessä hallituksessa ollessaan molemmat puolueet olivat kätilöinä synnyttämässä 100 000 työtöntä.

On erikoista, että se sama porukka joka kadotti 100 000 työpaikkaa, alkaa nyt opettaa kuinka ne työpaikat saadaan takaisin. Minkä takia sitä viisautta ei käytetty edellisessä hallituksessa?

Kannattaa muistaa, että aktiivimallin työssäoloehto täyttyy, jos työtön on 65 päivän aikana ( hieman yli 3 kuukautta = 13 viikkoa) palkkatyössä, taikka osallistuu yhteiskunnan järjestämiin aktivointitoimiin 18 tuntia.
Pikaisesti laskettuna työnhakijan pitäisi tehdä palkkatyötä taikka olla koulutuksessa vajaa puolitoistatuntia viikossa. Vajaa puolitoistatuntia ja tästä nostetaan hirveä häly. Puhutaan kyykyttämisestä ja orjatyöstä.

Minun mielestäni ainoa keskustelemisen arvoinen asia on se, millä tavalla tämä palkkatyö ja muu aktivointi määritetään. Jos ei ole työtä, ei voi olla edes sitä puolentoistatunnin työtäkään. Tässä kohtaa pitää ottaa arkijärki käyttöön ja soveltaa lakia niin, että esimerkiksi vanhusten taikka muuten liikuntarajoitteisten henkilöiden auttaminen, ulkoilutuksineen laskettaisiin sellaiseksi työksi joka oikeuttaa tukien säilymiseen.