LEIPÄÄ VAI RINKANKANTOA ?

Luonnonsuojelujärjestöt vastustavat aukkohakkuita valtion metsissä. Siis Sinun ja minun mailla.

Sinun mielipidettäsi en tiedä, mutta omani kerron. Minä vastustan aukkohakkuiden vastustamista.

Luonnonsuojelijoiden mielestä metsähallituksen metsiä ei saisi enää hakata aukoiksi. Heidän mielestään aukot ovat rumia, eikä aukoksi hakatussa metsässä elä mikään.

Kauneus on katsojan silmässä ja siitä elämättömyydestäkin voidaan olla montaa mieltä. Luonnonsuojelijat tarkastelevat elämää aukoissa. Minä maalaismiehenä tarkastelen elämää aukkojen ulkopuolella, lähinnä kansalaisten keittiöissä ja olohuoneissa. Makuuhuoneesta en kirjoita mitään – toisilla on elämää ja toisilla ei.

Yksi metsäteollisuuden ”savupiipputyöpaikka” poikii neljä muuta työpaikkaa. Kannolta tehtaaseen on pitkä matka ja kannolta puunkorjuun alkupäähän samanmoinen. Tekeviä käsiä tarvitaan tekemään metsissä tarvittavat koneet, koneiden poltto- ja voiteluainejakelu, koneiden muu huolto, koneiden käyttö, puun kuljetus, unohtamatta eri metsänhoidon muita ammattilaisia.

Tehtaalla tarvitaan käsipareja käsittelemään ja muokkaamaan puuta, valmiiden tuotteiden kuljetus maailmalle työllistää myös. Listaa voisi jatkaa pitempäänkin. Mitä pitempi lista, sitä enemmän elämää kansalaisten keittiöissä ja olohuoneissa, miksei myös makuuhuoneessakin.

Suomi on satsannut voimakkaasti metsäteollisuuteen. Näin on tehty kautta aikain. Myös nykyinen hallitus on kantanut kuitupuunsa kekoon. Esimerkkinä vaikkapa Äänekosken suuri sellutehdas. Parhaillaan neuvotellaan suurta sellutehdasinvestointia Kuopioon. Kiinalaisia houkutellaan Perämeren rantamille. Raha liikkuu ja työpaikat lisääntyvät.

Metsähallituksen taseessa on melkoinen kuoppa. Tiedän ”kuopan” syvyydenkin, mutta taidan jättää sen kertomatta. Sen verran voin kuitenkin paljastaa, että ihan muutaman puukuution myynnillä sitä kuoppaa ei täytetä.

Metsähallitus huutaa rahaa. Rahapula näkyy jo monella tavalla. Taukotupia myydään, maata myydään ja retkeilypaikoilla olevia laavuja myydään, kun ei ole varaa kuskata laavuille polttopuita. Myös tätä listaa voisi jatkaa pitempäänkin. Suomen kansalaisena ja Metsähallituksen osaomistajana minun mielestäni Metsähallituksen pitää myydä puuta, eikä kiinteää omaisuuttaan. Myydyn puun tilalle kasvaa uusi puu, mutta myydyn maan tilalle ei uutta kasva, ei vaikka ehkä joku hulivili saattaa muuta väittää.

Metsähallituksen pitää keskittyä ydinliiketoimintaansa ja kasvattaa yhteistä omaisuuttamme. Kun omaisuus on päätehakkuuiässä, se korjataan pois, istutetaan taimi tilalle ja odotellaan seuraavaa sadon korjuuta. Sato on sitä edullisempaa korjata, mitä isommissa erissä ja mitä isommalta alalta sitä korjataan. Poimintahakkuu on kaikkein kallein puunkorjuutapa.

Rinkankantajille tiedoksi, että siellä rinkan alla hiestä kastuva puuvillapaita on tuontitavaraa. Suomessa ei puuvilla kasva. Nykytekniikalla kyetään puusta valmistamaan myös kankaita. Ennustan, että yhä pahenevan vesipulan takia puuvillan viljely käy lämpimimmissä maissa mahdottomaksi ja pitkäkuituinen puumassa tulee korvaamaan vaatevalmistuksessa puuvillan.

Suomalaisten metsien kasvattaminen ja hoitaminen on ekoteko, jonka vaikutukset ulottuvat aina Afrikkaan saakka. Kun Arfikan puuvillapeltoja ei enää tarvitse kastella, riittää vettä muuhun tarpeelliseen, eroosio vähenee, eikä ihmisten tarvitse muuttaa pois synnyinsijoiltaan. Tämä vähentää ja jopa ehkäisee tulevaisuuden pakolaistulvia.

Kun metsää katselee vain käsivarrenmitan päästä, ei näe kokonaisuutta. On Suomen ja suomalaisten etu, että metsiämme hakataan ja puuta kierrätetään jatkuvasti. Kasvava puu sitoo hiilidioksiidia – kasvunsa lopettanut päätehakkuuikäinen metsä on hiilivarasto.

Kun hankitaan metsistä euroja, saadaan leipää ja se rinkkakin liikkuu keveämmin. Jos on vain rinkka mutta ei leipää, loppuu taivallus lyhyeen.