PELON MONET KASVOT

Tähän ikään ehtineenä ja jonkin verran elämää nähneenä väitän, että jokainen pelkää jotain. Näin väitän, ihan vaan elämänkokemukseni pohjalta. Joku kirjansa lukenut nuppinikkari voi vapaasti olla eri mieltä. Siihen hänellä on oikeus, samoin kun minulla omaan mielipiteeseeni.

Mitä pelko on? Siitäkin voidaan olla montaa mieltä. Minä pidän pelkoa jonkinlaisena negatiivisena tuntemuksena, joka hiipii kehoon halustamme huolimatta. Pelko tulee ja yllättää, kuin ensilumi etelän autoilijan. Vuorenvarmasti.

Vaikka pelko on kinkkinen kaveri, sen kanssa on syytä oppia elämään. Pelko voi pelastaa jopa hengen, jos osaa pelätä oikeassa paikassa. Konkreettisesti tämä näkyy syksyn ensijäillä. Joku pelkää yön vanhaa jäätä ja pysyy rannalla, joku ei pelkää ja hukkuu. Olisi kannattanut pelätä.

Joku pelkää pimeää, joku pelkää hammaslääkärin odotushuoneessa ja joku pelkää hämähäkkejä. Minä pelkään kyykäärmeitä.

Hammaslääkärini on erittäin taitava ja mukava mies. Pimeys, hämähäkit ja muut ötökät eivät ole minua koskaan erikoisemmin vaivanneet, mutta kyykäärme on onnistunut tuikkaamaan myrkkynsä minuun peräti kahdesti. Ensimmäisen kerran käärme puri pohkeeseeni juostessani kapealla ja kanervikkoisella metsäpolulla. Toisen kerran sain kyyn käteeni karsiessani kuumana kesäpäivänä vesurilla koivunrankoja. Nostin rankaa maasta ja kappas vaan kun kyy riippui kyynärvarressa. Minulla oli vesuri kädessä. Arvaat varmaan miten kyyn kävi.

Kyykäärme edustaa minulle kaikkein alhaisinta ja saastaisinta oliota mitä maa päällään kantaa. Minä tapan kyykäärmeen aina kun sen näen, vaikka kirkkotarhassa. Vaikka minä tapan sen jota pelkään, en kehota Sinua toimimaan samalla tavalla omien pelkojesi suhteen. Pelko pitää kohdata rauhassa ja ajan kanssa. Pelosta pitää voida puhua ja pelko pitää oppia tuntemaan. Mitä selkeämmin tunnet oman pelkosi, sitä paremmin opit sen kanssa elämään, etkä pelkotilan tullen menetä toimintakykyäsi. Toimintakykynsä säilyttänyt ihminen selviää, mutta pelkonsa alle lamaantunut saattaa jopa menehtyä.

Jos lapsi pelkää pimeää, on hyvä puhua asiasta luontevasti ja totuttaa lapsi vähitellen ja turvallisesti hämärän kautta pimeään. Lapsen pitää tuntea, että Hän ei ole yksin, vaan lähellä on koko ajan luotettava ja turvallinen henkilö.

Olkoon pelon kohde mikä tahansa, on siitä voitava puhua avoimesti ja rehellisesti. Minun mielestäni toisen tunnetilan – tässä tapauksessa pelon – vähätteleminen ja lyttääminen on kaikkein varmin tapa jatkaa pelon kierrettä. Pelko on tunne, johon jokaisella on ”oikeus”, mutta kenelläkään ei ole oikeutta vähätellä pelostaan kertoneen sanomaa. Vähättelyyn ei oikeutta ole.

EI SAA ANTAA PELOLLE VALTAA.

Tämä lause on toistunut erityisesti uutisoitaessa turvapaikkaa hakeneiden henkilöiden tekemistä rikoksista. Samassa yhteydessä on puhuttu usein myös YKSITTÄISTAPAUKSISTA. Käsitykseni mukaan viranomaiset halusivat rauhoitella kansaa kieltämällä pelon tunteen ja pelosta puhumisen. Samaa tavoiteltiin myös puhumalla yksittäistapauksista. Tarkoitus oli varmaan hyvä mutta keinot vähintäänkin kyseenalaiset.

Minun mielestäni ongelmaa ei poisteta kieltämällä taikka vähättelemällä, vaan kuten olen edellä kertonut – puhumalla siitä avoimesti ja rehellisesti. Mitä enemmän näitä ”yksittäistapauksia” on julkisuuteen tullut, sitä erikoisempaan valoon joutuu viranomaistemme toiminta.

Moni sanoo jo ihan suoraan, että ei enää usko poliisin tiedotteisiin. Näin sanoneiden mielestä poliisi ”on puolensa valinnut”. Tällaista puhetta on ainakin minun poliisina vaikeaa kuunnella. Minä haluaisin puolustaa ammattitaitoista, puolueetonta ja oikeudenmukaista poliisia – en sellaista poliisia, joka vakain tuumin ja harkiten säästelee totuutta tiedotteessaan.

Minua kokeneemmat tiedottamisen ammattilaiset sanovat, että ensimmäinen tiedote on tärkein. Sen perusteella ihmiset muodostavat mielipiteensä tapahtuneesta, eikä tähän mielipiteeseen vaikuteta enää jälkeenpäin annettavilla korjaavilla tiedotteilla. Tämän takia tiedote on kirjoitettava niin, että sitä ei tarvitse myöhemmin korjailla.

Jokainen ymmärtää, että poliisi ei voi aina tiedotteeseensa kirjoittaa kaikkea mitä paikkatutkinnassa on ilmi tullut, mutta ei ymmärrä sitä, että jätetään kertomatta sellaista minkä kertominen ei vaaranna esitutkintaa. Tekotapa, tekoväline, tekopaikka taikka tekoajankohta voidaan jättää kertomatta, jos ja kun niillä on merkitystä.

Minun ja monen muun mielestä viimeisin esimerkki vajavaisesta tiedottamisesta on jouluaattona Helsingissä tapahtunut lapseen kohdistunut henkirikos. Poliisi tiedotti tapahtuneesta, mutta jätti kertomatta tekijän taustan. Kun taustaa ei kerrottu julkisuuteen, lähti sosiaalisessa mediassa huhut liikkeelle.

Erikoisin ja minulle vastenmielisin huhu oli se, että teosta epäillyn täytyy olla maahan muuttaja, koska poliisi ei kerro epäillyn taustaa. Jos epäilty olisi syntyperäinen suomalainen, olisi se mainittu erikseen poliisin tiedotteessa. Jotkut kansalaiset ajattelevat jo tällä tavalla.

Myöhemmin julkisuuteen on kerrottu, että tekijäksi epäilty ei olisi syntyperäinen Suomen kansalainen. Jos näin todella on, lienee syytä kysyä, minkä takia poliisi ei voinut kertoa sitä heti tiedotteessaan? Minkä takia asia piti yrittää salata? Mitä hyötyä tästä vajavaisesta tiedottamisesta oli? Minkä takia piti päästää huhut valloilleen? Kuka huhuista hyötyi?

Asiaa sivusta seuranneena pohdin, mitä tekemistä tekijän taustalla ylipäätään on jutun kanssa. Minun mielestäni on tapahtunut erittäin vakava rikos, eikä sitä lievennä taikka raskauta epäillyn tekijän tausta. Teko on tehty ja oikeus ottaa siihen myöhemmin kantaa.

Jos vajavaisella tiedottamisella haluttiin estää vihapuheita ja rasistisia kirjoituksia taikka mielipiteitä, taisi käydä päinvastoin. Hillitsemisen sijaan annettiin lisää virtaa vihapuhemoottoreihin, koska tällaisten tiedotteiden jälkeen kansalaiset uskovat entistä herkemmin huhuja ja ovat entistä enemmän myös peloissaan. Peloissaan, koska he eivät enää tiedä ketä uskoa – viranomaisia jotka jättävät asioita kertomatta vai sosiaalisessa mediassa leviäviä juttuja joissa kerrotaan joskus liikaakin. Kansalaisten luottamus viranomaisten puolueettomuuteen vähenee vähenemistään. Jos asiasta olisi tiedotettu avoimemmin ja kerrottu kaikki se, mikä voidaan esitutkintaa ja uhrin omaisia vaarantamatta kertoa, oli jäänyt monta huhua syntymättä.

HUHUJEN HYÖDYT

Huhuja on aina levitelty ja levitellään myös tulevaisuudessa. Joku levittää huhua ja lietsoo pelkotilaa uskoen vakaasti sanomaansa. Joku toinen pelottelee ihmisiä tietoisilla valheilla. Valheiden levittäjät mellastavat erityisesti sosiaalisessa mediassa. Siellä on hyvä nimimerkin suojista kertoa ”totena” mitä tahansa.

Keltapaidat mellakoivat Pariisissa pari viikkoa sitten. Mellakat laajenivat laajenemistaan ja vaativat jopa ihmisuhreja, aineellisista vahingoista puhumattakaan. Yleensä näissä mellakoissa ja muissa mielenosoituksissa on toiminnan käynnistävä ydinryhmä, jonka tavoitteena on saada yhteiskunnassa aikaan häiriötä ja epäjärjestystä. Tämä ydinryhmä on kuin räjähdyspanoksen nalli taikka hiivapala kiljutynnyrissä. Se saa toiminnan aikaan. Kun toiminta alkaa, se laajenee laajenemistaan ja mukaan tempautuu ihmisiä, joilla ei ole ydinryhmän tavoitteita. Nämä mukaan tempautuneet hyödylliset idiootit toteuttavat ydinryhmän käskyjä tietämättä että heitä käytetään härskisti hyväksi kaaoksen valmistelussa.

Pariisi on Ranskan pääkaupunki ja Ranska EU:n merkittävä jäsenvaltio. Kun Pariisissa mellakoidaan, se heikentää Ranskaa ja samalla tietenkin koko EU:ta. Jos mellakat onnistutaan levittämään myös Saksaan, horjutetaan EU:ta entistä enemmän.

Joku hyötyy EU:n horjuttamisesta. Kuka, taikka mikä maa se on? Kenen etu on kaaos Euroopan sydämessä? Julkisuudessa olleiden tietojen mukaan Pariisin mellakoiden aikaan tietoliikenne oli varsin vilkas idästä länteen ja päinvastoin. Ei siis pohjoisesta etelään, vaan idästä länteen.

Jos heikentyvä Eurooppa on idän etu, samanlainen etu saavutetaan myös muita maita heikentämällä. Otetaan esimerkiksi vaikka kotimaamme Suomi. Meillä on perinteisesti luotettu omiin turvallisuusviranomaisiimme. Luotto poliisiin on ollut lähes 100%. Onko enää? Ei taida olla.

Yhteiskuntarauhan säilymisen kannalta on elintärkeää että kansalaiset luottavat kaikissa tilanteissa viranomaisiin. Viranomaistiedotteita kuunnellaan kun vesijohtovesi saastuu, viranomaistiedotteita kuunnellaan kun kaupungin kupeessa rengasvarasto palaa ja muodostuu vaarallisia kaasuja. Viranomaistiedotteita kuunnellaan kun karhu kävelee kaupunkiin ja kaataa muutaman roskalaatikon. Viranomaistiedotteet otetaan vakavasti.

Jos ja kun viranomaistiedottaminen on vajavaista, kansalaiset eivät välttämättä ota tiedotetta todesta. Jos näin kävisi, putoaisi pohja pois kaikilta tiedotteilta, myös niiltä, joiden noudattaminen olisi mahdollisessa kriisitilanteessa kansalaisille elintärkeää.

Verrataampa Ranskaa ja Suomea.  Onko jonkun etu horjuttaa kansalaistemme uskoa viranomaisiin? Hyötyykö joku sosiaalisessa mediassa leviävistä huhuista? Kuka niitä huhuja levittelee? Onko levittelijä taitavasti koukutettu ”hyödyllinen idiootti”, vai tulevatko huhut peräti maamme rajojen ulkopuolelta?

Jos huhutehdas on ulkomailla, lienee selvää, että huhujen levittäjällä on tarkoitus aiheuttaa epäjärjestystä myös Suomessa. Mitä epävakaampi Suomalainen yhteiskunta on, sitä heikompi mahdollisuus Suomella on puolustautua.

Paljon puhutaan kyberuhasta. Minä taidan kirjata pelkoluettelooni käärmeen lisäksi myös kyberuhkan. Sitä en voi tappaa, sen kanssa on opittava elämään ja siitä on otettava selvää.