OULUSSA…

…On tapahtunut kamalia. En tiedä vaan luulen, että samanlaisia tekoja on tehty myös muilla paikkakunnilla. Ne eivät vaan ole vielä tulleet ilmi.

Vaikka kuinka kipeältä tuntuu myöntää, niin seksuaalista väkivaltaa on ollut kautta aikain ja ennustan, että sitä on myös tulevaisuudessa. Toivon olevani väärässä.

Suomalaiset ovat raiskanneet suomalaisia ja ennustan, että raiskaavat myös tulevaisuudessa. Toivon olevani väärässä.

Kenelläkään ei ole oikeutta kohdella lähimmäistään väkivaltaisesti – ei kennelläkään. Toivon olevani oikeassa.

Turvapaikanhakijoiden myötä rikoksista – erityisesti seksuaalirikoksista – on alettu puhua. Ne on nostettu keskusteluun. Se on hyvä asia.

Huonoa on se, että näitä tekoja ylipäätään piti tapahtua, ennen kun niistä alettiin puhua. Olisi ollut parempi puhua, ennen kun teot tehtiin. Ei puhuttu. Miksi?

Vaikenemiseen on varmaan monta syytä ja perustetta. Leimautumisen pelko lienee yleisin. Kukaan ei halua leimautua sen enempää rasistiksi kuin huonomaineiseksi lapseksikaan, joka meni tahallaan tyrkyttämään itseään, taikka antoi yksinkertaisuuttaan houkutella itsensä vieraiden miesten asuntoon kerta kerran jälkeen. Ihmiset pelkäävät joutuvansa keskustelun keskiöön ja sen myötä pilkan ja ivan kohteeksi. On parempi pysyä hiljaa ja kärsiä häpeä.

Syyllisiä kuitenkin haetaan. Mitäs minä sanoin –keskustelua käydään sosiaalisessa mediassa ja monissa toriparlamenteissa. Oikeassa olijoita on. Maalla ollaan viisaita kun merellä sattuu vahinko.

Näitä keskusteluja sivusta seuranneena alan tuntea yhä suurempaa vastenmielisyyttä keskustelun saamasta poliittisesta sävystä. Ei voi välttyä vaikutelmalta, että oululaisilla nuorilla tytöillä tehdään raakaa politiikkaa. Oululaisista, kuvottavan väkivallan kohteeksi joutuneista tytöistä on tullut joillekin vaalivaltti.

Tytöistä revitään irti kaikki mahdollinen ja heitä pidetään huuhaalehtien ”klikkaa mua” juttujen otsikoissa päivä päivän ja viikko viikon jälkeen. Nyt puhuu talonmies. Seuraavana päivänä palstatilaa saa naapurin rouva joka kertoo ihmetelleensä sitä ja tätä.

Irtonumeroita myydään ja kansa kohisee. Juttua tutkivat poliisit tekevät työtään erittäin kovan paineen alla ja jutuissa asianomistajina olevat yrittävät selviytyä elämästään päivä kerrallaan. Se on raskasta.

Niin etovaan keskusteluun minä en halua osallistua. Niin alas en halua vajota.

Minä luotan juttuja tutkiviin poliiseihin. Minä luotan juttujen tutkinnanjohtajiin. Minä luotan juttujen esitutkintapöytäkirjat lukeviin syyttäjiin ja alioikeuksien, hovioikeuksien ja korkeimman oikeuden tuomareihin. Minä luotan koko ketjuun ja toivon että tutkijoille, syyttäjille ja tuomareille annetaan nyt työrauha.

Jos haet syyllistä, palauta mieleesi sanat jotka Väinö Linna kirjoitti kersantti Hietasen suuhun romaanissa tuntematon sotilas:

-Mis Lahtinen ja konekiväär on? kysyi Hietanen Määtältä.

-Sinnehän ne jäivät rinnakkain, vastasi Määttä kuivasti, niin kuin asia ei olisi häntä vähääkään liikuttanut.

-Ei sille voinut mitään, sanoi vänrikki kuin Määtän puolesta selitellen. Tämä mies teki minkä voi. Me toimme haavoittuneen. Se ei ollut hänen syynsä. Ainoa tosi mies koko porukasta…

-En mää täs syyllissi kaipaa yhtikän. Konekivääri ja Lahtist mää kaipasin, sanoi Hietanen hieman terävästi, sillä hän ei pitänyt vänrikin syyttelystä.

-Sitähä miekii, sanoi Rokka. Koht hää tulloo… Pannaa ketju kuntoo.

Keskinäisen syyttelyn sijaan meidän poliitikkojen on nyt aika panna ketju kuntoon ja puolustaa oman maamme kansalaisia kaikkia uhkia vastaan.