MIELENILMAISUA VAI MAJOITTUMISTA ?

Helsingin rautatientorilla, ihan paraatipaikalla, on viikkokausia jatkunut ”mielenilmaus”. Tempaus on ilmeisesti protesti kielteisen turvapaikkapäätöksen saaneiden pakkopalautuksia vastaan. Kirjoitin mielenilmauksen lainausmerkkeihin, koska minun mielestäni kyse ei ole enää varsinaisesta mielenilmauksesta taikka mielenosoituksesta, vaan pikemminkin majoittumisesta Helsingin kaupungin omistamalle maalle.

Minun tulkintani mukaan majoittuminen ei muutu mielenilmaisuksi pelkästään sillä että telttaleirin laidoille pystytetään kylttejä joissa vastustetaan pakkopalautuksia. Kyltit eivät kerro henkilöiden todellista tarkoitusta. Todellinen tarkoitus selviää kun katselee telttaleirin kiinteitä rakennelmia ja henkilöitä jotka majailevat samalla paikalla viikosta toiseen.

Ihailen Helsingin poliisilaitoksen pitkää pinnaa ja jännitän mitä tapahtuu kun pinna katkeaa. Ennustan pinnan katkeavan viimeistään siinä vaiheessa kun tämän ”mielenilmaisupaikan” viereen nousee toinen ”mielenilmaisupaikka”, jossa eri puolilta Keski-Euroopaa tulleet ”käsityöammattilaiset” majoittuvat sillä välin kun eivät ole keräämässä taikka kerjäämässä elantoaan Sokoksen kulmilla.

Kirjoitin KUN koska pidän itsestään selvänä, että tämä nyt meneillään oleva farssi antaa esimerkin myös muille, edullista majoitusta kaupungin keskustassa kaipaaville kulkijoille. Kun viikkokausia kestävä ”mielenilmaisu” sallitaan yksille, niin se on sallittava myös kaikille muille jotka keksivät telttaleirinsä kylkeen jonkinmoisen plakaatin pystyttää ja ilmoittaa ennakolta poliisille kokoontuvansa torille ”mielenilmaisua” varten.

Meillä laki sallii mielenilmaisun ja velvoittaa poliisia turvaamaan mieltä ilmaisevien toiminnan. Poliisipartio valvoo telttaleirin kulmalla että telttailijat saavat keitellä teensä rauhassa, ilman pelkoa ulkopuolisista häiriöistä. Poliisin erittäin tiukan budjetin tuntien ihmettelen, mistä muusta toiminnasta tämän leirin vartiointi on pois.

Minun mielestäni mieltä saa ilmaista ja jopa mököttää, mutta ei miten kauan tahansa. Kun laissa ilmiselvästi on tässä kohtaa aukko, on aukko tukittava muuttamalla lakia niin, että mielenilmaisulle asetetaan enimmäiskesto. Katsotaan mitä mieltä on sisäisestä turvallisuudesta vastaava ministeri.

KIRJALLINEN KYSYMYS

Mielenilmaisun keston rajaaminen

Eduskunnan puhemiehelle

Turvapaikan hakijoiden mielenilmaus vastamielenosoituksineen on kestänyt Helsingissä jo useita viikkoja. Saatujen tietojen mukaan vastaavia mielenilmauksia ollaan järjestämässä myös muualla Suomessa, mm Tampereella ja Oulussa. Poliisin mukaan pitkäkestoisia mielenilmauksia organisoidaan kantasuomalaisten tukijoiden avustuksella. Poliisi arvioi, että kesän kynnyksellä kielteisen turvapaikkapäätöksen saaneiden mielenilmaukset lisääntyvät merkittävästi. On saatu tietoa myös siitä, ettei poliisin puuttumiskynnys mielenilmauksissa ole yhtenäinen koko maassa. Lain perusteella valtiovallan on huolehdittava kokoontumisoikeuden ja sanavapauden toteutumisesta ja siitä, että yleinen järjestys ja turvallisuus säilyvät. Uutena ilmiönä pitkäkestoiset mielenilmaisut rasittavat sekä poliisin että kaupunkien resursseja.

Edellä olevan perusteella ja eduskunnan työjärjestyksen 27 §:ään viitaten esitän asianomaisen ministerin vastattavaksi seuraavan kysymyksen:

Mihin toimiin asianomainen valtioneuvoston jäsen ryhtyy yhdenmukaistaakseen poliisin puuttumiskynnyksen siten, että poliisi toimii koko maassa samalla tavalla erityisesti näiden uuden tyyppisten pitkäkestoisten mielenilmausten yhteydessä ja aikooko hallitus muuttaa kokoontumislakia siten, että mielenilmauksille säädetään enimmäiskesto.

Helsingissä 23.3.2017
Reijo Hongisto /ps
le

LEIMAKIRVES HEILUU

Varttuneemmat Lukijat muistavat mikä on leimakirves ja mitä sillä tehtiin. Nuoremmat, motoajan kasvatit, eivät ole moisesta käsityökalusta kuulleetkaan.

Leimakirveen sijaan nykyään heilutellaan erilaisia kortteja. Rasisti, suvakki, natsi ja persu -kortit viuhuvat sosiaalisessa mediassa erityisesti nimimerkkikirjoittelijoiden näppäimistöillä.

Nimimerkin suojista on hyvä kirjoitella mitä tahansa ja kenelle tahansa. Vanhoina hyvinä aikoina kun puhuttiin kasvotusten, piti katsoa ketä tölväisi ja miten pahasti. Nykyään uskaltaa huudella kenelle tahansa, vähän ohuemmillakin siimoilla.

Pari päivää sitten uutisoitiin leimaamisesta ja leimaamisen pelosta. Vaasan yliopistossa oli tutkittu, miten kansalaiset suhtautuvat turvapaikan hakijoihin ja hakijoiden ympärillä vellovaan keskusteluun. Kuuntelin herkällä korvalla tutkimukseen osallistuneiden mielipiteitä. Tutkimuksesta kävi ilmi, että kansalaiset eivät uskalla osallistua koko turvapaikkakeskusteluun, koska pelkäävät leimautuvansa joko rasisteiksi taikka suvakeiksi. Molemmat nimitykset tuntuvat ainakin minusta yhtä pahalta ja rumalta.

On surullista kuulla, että tavallinen kadunkulkija ei uskalla ilmaista mielipidettään näin tärkeään asiaan. Tuntuu että meitä hallitaan pelolla. Jos avaat suusi väärässä paikassa ja sanot vääriä asioita, olet tikun nokassa lopun ikääsi. On parempi olla hiljaa, vaikka olisi paljonkin asiaa.

Kun peruskansalainen ei uskalla ilmaista mielipidettään, eikä osallistua millään tavalla keskusteluun, jää keskustelufoorumi usein ääripäiden haltuun. Näissä ääriryhmissä vaikuttavat henkilöt eivät kaihda keinoja lytätessään vastakkaiset mielipiteet. Asiallinen keskustelu hiipuu pois.

Näyttää siltä, että Suomessa on kansalaisten lisäksi lokeroitu myös mediat. On ”oikeita” medioita ja ”valhemedioita”. ”Oikeita” medioita ovat julkisuudessa paistattelevien kellokkaiden mielestä juuri ne mediat joissa heidän omat mielipiteensä pääsevät esille ja luonnollisesti ne ja vain ne ovat tosia.

”Valhe” medioiden jutut ovat ”oikean” median edustajien mielestä perättömiä ja vähäarvoisia, eikä niitä saisi kenenkään itseään arvostavan kansalaisen lukea. Viisas, hyvä ja sivistynyt ihminen ei lankea ”valhemedian” pauloihin. Näin moni ajattelee.

Kun lokeroi mielessään medioita hyviin ja huonoihin, on paikallaan miettiä mistä tällainen kastijako kumpuaa. Minkä takia meille on syntynyt vanhojen ja perinteisten medioiden rinnalle muita medioita. Mikä on ollut syynä siihen, että kansalaiset yhä useammin hakevat tietoa myös näiden vaihtoehtoisten ”valhemedioiden” kautta.

Sinulla on varmaan tähän oma mielipiteesi, minä arvelen syyksi luottamuspulaa. Luit aivan oikein! Aika moni peruskansalainen on sanonut, että hän ei enää luota perinteisiin printtimedioihin. Luottamus on kadonnut parin viime vuoden aikana. Päällimmäinen syy luotto”tappioon” on turvapaikanhakijoiden ympärillä käyty keskustelu.

Moni kokee, että valtamedioista ei saa objektiivista tietoa tästä arasta aiheesta. Monien mielestä erityisesti turvapaikkaa hakeneiden tekoja silotellaan ja osittain jopa salataan. Kylän raitilla tiedetään aika usein missä on tapahtunut ja mitä on tapahtunut, yllättävän usein tiedetään myös kuka taikka ketkä ovat olleet tapahtumien keskipisteessä.

Jos tällaisesta tapahtumasta ”oikea” media uutisoi, näyttää juttu usein erilaiselta kuin suoraan tapahtumapaikalta kännykkäkameralla kuvattu. Moni kokee, että meidän mediamme ei uskalla taikka halua kertoa asiaa niin kuin se on tapahtunut.

Miksi näin? Totuus ei välttämättä ole ihan näin rujo, eikä syy tapahtumien ”silotteluun” ole kokonaan itse mediassa, taikka jutun tehneessä toimittajassa. Syy voi olla myös tapahtumaa tutkivan poliisin niukassa tiedotteessa. Varsin moni muistaa sanat ”tutkinnallisista syistä poliisi ei tässä vaiheessa tiedota enempää”.

Kun poliisi ei tiedota, on toimittajan hankalaa tehdä kovin syvällistä juttua. Syy poliisin vaitonaisuuteen nimenomaan turvapaikan hakijoiden kohdalla voi olla myös voimassa olevassa lainsäädännössämme. Poliisin on noudatettava lakia, jossa määritetään mitä turvapaikanhakijoista saa ja mitä ei saa kertoa. Poliisi ei voi tiedottaa ihan mitä tahansa, vaikka ehkä halusisikin.

Kun poliisi ei tiedota ollenkaan taikka tiedottaa vajavaisesti, syntyy usein mielikuva että poliisi salaa ja suojelee esimerkiksi johonkin rikokseen liittyvää henkilöä. Kysymys ei aina ole poliisin halusta taikka tahdosta, vaan Suomen laista.

Jotta tilanne korjaantuisi, olisi meillä lain säätäjillä peiliin katsomisen paikka. Meidän tulisi muuttaa lakia niin, että poliisi voisi nykyistä vapaammin tiedottaa myös turvapaikanhakijoihin liittyvistä asioista, jolloin mediat voisivat uutisoida asioista nykyistä laajemmin. Kun uutisointi ikään kuin vapautuisi, ei välttämättä enää olisi tarvetta hakea tietoa vaihtoehtomedioista.

Järviseudun Sanomien kolumni

Arvoton näytelmä

Muutama viikko sitten eduskunnassa käsiteltiin aito avioliitto -kansalaisaloitetta.
Salikeskustelu oli vilkas ja osittain kärkeväkin. Mieleeni jäi vihreiden edustaja Emma Karin puhujakorokkeelta pitämän puheen aloitussanat ”Arvoisa puhemies! Arvoton näytelmä kuvaa hyvin eduskunnan toimintaa sateenkaariperheitä kohtaan”. Kansalaisaloitteen käsitteleminen oli Hänen mielestään vain arvoton näytelmä. Aloitteen allekirjoittajat saattavat olla toista mieltä.

Viime viikolla oppositiopuolueet esittivät hallitukselle epäluottamuslauseen koulutukseen kohdistuvista leikkauksista. Myös edustaja Karin oma eduskuntaryhmä allekirjoitti välikysymyksen. Salikeskustelu oli jälleen vilkasta. En kuitenkaan kuullut kenenkään sanovan että tämän asian käsitteleminen olisi jotenkin arvotonta taikka edes näytelmää, vaikka välikysymystekstissä kaikki näytelmän tunnusmerkit ilmenivätkin.

Minun silmissäni opposition voimakkain ase – välikysymys – muuttui tällä kertaa arvottomaksi näytelmäksi siinä vaiheessa, kun totesin välikysymyksen jättäneiden puolueiden olleen itse edellisellä hallituskaudella hyväksymässä sivistystoimeen monin verroin suurempia leikkauksia. Useissa puheenvuoroissa tuotiin selkeästi esille, että kovinta kieltä ja ankarinta arvostelua suoltanut SDP oli hyväksynyt hallituksessa ollessaan 270 miljoonan euron leikkaukset. Edellisessä hallituksessa valtiovarainministerin salkku oli juuri SDP:n hallussa ja vastuuministerinä hallituksen lopputaipaleella puolueen puheenjohtaja Antti Rinne. Salikeskustelussa tuli esille että tuolloin sovittujen leikkausten vaikutus ulottuisi myös tälle kuluvalle hallituskaudelle.

Toinen esimerkki tekojen ja salipuheiden ristiriidasta ja jonkinmoisesta näytelmästä paljastuu puhuttaessa poliisivirkojen määrästä. SDP:n edustajat ovat salikeskusteluissa kyselleet, minkä vuoksi nykyinen hallitus ja erityisesti Perussuomalaiset hyväksyvät poliisivirkojen vähentämisen. Toistuvien kyselyjen innoittamana selvitin hieman taustoja ja totesin, että poliisivirkojen vähentäminen ei suinkaan alkanut Perussuomalaisten tultua hallitukseen, vaan jo paljon aikaisemmin. Hallituskaudella 2003 – 2007 sisäministerin salkku oli SDP:llä. Hallituskauden alussa poliisivirkoja oli 8010 ja lopussa 419 virkaa vähemmän. Seuraavalla hallituskaudella 2007- 2011 SDP oli oppositiossa ja poliisivirkoja lisättiin 285:llä. Vuosina 2011 – 2015 SDP oli hallituksessa ja jälleen vähennettiin 393 virkaa, niin että vuoden 2014 lopussa poliisivirkoja oli enää 7483. Tämän lisäksi SDP oli nostamassa myös poliisien eläkeikää, tekemässä surullisen kuuluisaa poliisin hallintorakenneuudistusta ja kaiken lisäksi vielä lakkauttamassa liikenteen valvonnan erikoisyksikköä Liikkuvaa Poliisia.

SDP:n eduskuntaryhmän puheenjohtaja moittii salikeskustelussa usein nykyisiä hallituspuolueita ”kaksilla rattailla ajamisesta”. Jokainen voi itsekseen pohtia kuka, taikka mikä puolue niillä kaksilla rattailla todellisuudessa ajelee ja millaisia näytelmiä miettii kulkiessaan.

Reijo Hongisto
Kansanedustaja

PALAUTETTA SUSIKESKUSTELUSTA

Lukijoideni määrä lisääntyy päivä päivältä. Erityisen tiheään sivulaskuri naputti maakuntalehti Ilkassa olleiden susijuttujen jälkeen. Näyrä KIITOS maakuntalehdelle blogini mainostamisesta. 😉

Myös palautetta on tullut runsaasti. Yleensä palaute on annettu joko sähköpostiviestinä taikka sosiaalisen median (lue:facebookin) kautta. Tämä susijuttu näyttää kuitenkin kirvoittaneen kielen monilla – sanotaanko varttuneilla miehillä. Olen saanut heiltä kymmeniä soittoja. Kiitos vielä tässä jokaiselle soittajalle rehdistä, kansankielellä annetusta palautteesta. Moomma kokolailla samoolla linijoolla

Palautetta on tullut myös kirjekuoressa. Tänään tulleessa kuoressa oli kaksi susilähettiläisiin liittyvää juttua. Saatesanoina pyyntö julkaista jutut, jotta mahdollisimman moni saisi tietää millä tasolla kouluissa toimitaan. Valitettavasti lähettäjä oli unohtanut liittää kirjeeseen yhteystietonsa, olisin halunnut kiittää Häntä lähettämällä ensi jouluna kortin täältä eduskunnasta.

En ole itse nähnyt alkuperäisiä juttuja, vaan sain ne paperille printattuina. Tämän takia en voi mennä takaamaan, että jutut olisivat ”aitoja”. Jos joku löytää alla olevista jutuista virheen ja voi todistaa että juttuja ei ole julkaistu siinä muodossa jossa ne sivulle kirjoitin, niin pyydän ilmoittamaan minulle.

Olettama ja lähtökohta on kuitenkin se, että juttujen lähettäjä ei ole liikkeellä suden häntä kainalossa, vaan on kopioinut jutut sieltä josta ilmoittaa ne kopioineensa.

Tässä postin tuomaa – lue ja päättele itse millä mallilla maa makaa.

19.4.2016 Lempäälän – Vesilahden Sanomat:

”Sääksjärven koulussa vietettiin eläinviikkoa ja koulun vitriinissä oli esillä oppilainen tuomia pehmoeläimiä.
Sääksjärven koulu on mukana Euroopan laajuisessa Erasmus –projektissa, jonka aiheena ovat metsät. Toissa viikolla, 11-15 huhtikuuta, koulussamme vietettiin eläinviikkoa: ympäri koulua oli esillä oppilaiden tekemiä metsäneläinaiheisia töitä sekä aulavitriiniin oli saanut tuoda omia pehmoeläimiään.

Keskiviikkona 13.huhtikuuta Sääksjärven koulun ala-asteella kierteli Luonto-Liiton petolähettiläs (nimi mainittu), joka kertoi oppilaille luontomme susista. Oppilaat kuuntelivat häntä tarkkaavaisesti ja mielenkiinnolla. Tunnin lopuksi he esittivät paljon kysymyksiä, joihin (nimi mainittu) vastaili mielellään.

Kysyimme 3C- ja 4A-luokkalaisilta, ovatko he joskus nähneet luonnossa petoeläimiä. He kertoivat omia kokemuksiaan ja monet oppilaista olivat nähneet ketun, suden, supinkoiran tai karhun.”

Taajamasusi -nimiseltä keskustelupalstalta kopioitu juttu:

”Sudet apulaisrehtorin kodin terassinovella

Joulukuun ensimmäisenä viikonloppuna, lauantaina 1.12.2012, noin klo 19 sudet kulkivat Köyliön Lallin koulun apulaisrehtorin (nimi mainittu) terassin oven edestä. Sitä ennen ne olivat kiertäneet pihalle rakennetun suuren, metrin korkuisen koira-aitauksen ympäri. X huomasi kolmen suden jäljet pihallaan mennessään viemään koiriaan ulos aitauksen sisälle noin kahdeksan aikaan. Perheessä on kolme novascoatiannoutajaa ja yksi kultainen noutaja, jotka ahkerina harrastuskoirina käyvät noutajien metsästyskokeissa, tottelevaisuuskokeissa, jälkikokeissa ja näyttelyissä. Joukosta löytyy jälki- ja muotovalio sekä tottelevaisuusvalio. Onneksi koirat eivät olleet aitauksessaan juuri silloin, kun sudet kävivät pihalla.

Paikalle kutsuttiin naapurista SRVA (suurriistan virka-apu) -ryhmään kuuluva (nimi mainittu), joka totesi susien jälkien olevan alle tunnin vanhoja. Sudet olivat liikkuneet parin metrin päässä terassin rapuista sekä pihasaunan vieressä ja aivan koiratarhan aidan vieriä pitkin. Tällä kertaa X:n pariskunta ei ollut lauantaisaunassa. Kuitenkin X:n mies olisi voinut törmätä susiin tullessaan naapurista kotiin juuri samoihin aikoihin.

X oli pitänyt siivouspäivää ja tampannut mattoja pihalla vielä illalla. Myös perheen koiranpentu oli ollut mukana ulkona. Koko päivän pihalla oli poltettu roskia kokossa. Susia eivät nämä paukutukset ja tulet häirinneet vaan ne kulkivat jouluvalojen loisteessa ilmeisesti koirien hajun innostamina. Vaarallinen tilanne olisi syntynyt myös jos X olisi käynyt juuri samaan aikaan koirien kanssa ulkona. Tapahtuman jälkeen pihalla ei uskalla ulkoilla ilta-aikaan ollenkaan. Koiria pitää lähteä ulkoiluttamaan Köyliön tai Säkylän keskustaan pimeään aikaan. Vaikka lähellä toimii Porin prikaati, jossa ammutaan usein, eivät sudet välitä siitä. Myös parin kilometrin päässä sijaitsevan ampumaradan läheisyydessä sudet viihtyvät hyvin. Poliisin ehdottama peloteammuskelu ilmaan ei todennäköisesti aiheuttaisi susissa mitään reaktiota. Viime vuonna Luontoliiton petolähettiläs (nimi mainittu, on sama henkilö joka oli käynyt Sääksjärven koulussa) oli käynyt puhumassa Lallin koulun 8-luokkalaisille. Opettaja X oli silloin kysynyt, mitä petolähettilään mielestä pitäisi tehdä, kun sudet kulkevat pihan tuntumassa. Petolähettiläs antoi neuvoksi pissattaa koiria pihan reunoilla, koska susi ei kuulemma tulisi toisen koiraeläimen reviirille. Toinen neuvo luonnonsuojelijalta oli ollut kaataa polttoöljyä tontin rajoille –sitä sudet kuulemma karttavat.

Köyliössä koululaiset saavat susikyytejä Yttilän, Karhian ja Kakkurin alueella, mutta eivät Kankaanpään alueella, jossa X asuu, ja joka on lähinnä koulua. X:n pihasta matkaa kouluun linnuntietä on alle kilometri.

Parin kilometrin päässä X:n talosta Kakkurin alueella sudet söivät hänen oppilaansa perheen lemmikkikoiran syyskuussa omakotitalon portailta. (Susi raateli koiran ulko-ovella, Alasatakunta –lehti, 4.9.2012”)

Minua on pyydetty kuunteluoppilaaksi Luontoliiton susilähettilään pitämälle oppitunnille. Hetken harkitsin jo osallistumista, mutta nuo yläpuolella olevat kirjoitukset luettuani totesin, että voin käyttää aikani paremminkin.

Jotta kukaan ei pääse sanomaan että Hongisto syyttää sitä ja tätä siitä ja tästä, niin jätän yllä olevien tekstin arvioimisen kokonaan Lukijan vastuulle. 😉

SUSI PUREE…

Ähtärin Eläintarhassa on susi purrut lasta. Jos lehtitietoihin on uskominen, niin taisi lapsen kädessä olla peräti kaksikin sutta yhtä aikaa ja puremajälki sen mukaista. Tiettävästi vammojen korjailemiseen tarvittiin kirurgin veistä. Oli onni onnettomuudessa, että susien ja lapsen välissä oli teräsverkko. Miten olisi käynyt, jos puru olisi tapahtunut talon takapihalla Tuupovaarassa taikka aamuhämärissä kouluauton pysäkillä Lieksassa?

Tilanne oli varmaan lapselle ja Hänen vanhemmilleen hirveä. Näin ei saisi käydä – ei ainakaan eläintarhassa.

Näin vaan kävi. Minkä takia?

Puhutaampa ensin sudesta

Jonkin verran saksanpaimenkoiria ja niiden saalistus- ja puolustuskäyttäytymistä tuntevana sanon, että minun mielestäni susi toimi kuten villi peto toimii. Oikeat asiantuntijat puhuvat lajityypillisestä käyttäytymisestä. Susi ja suden tavoin villinä luonnossa laukkaavat suden ja koiran risteymät käyttävät etuhampaitaan saalistaessaan ja puolustaessaan itseään. Saalistiko tarhattu susi vai puolustiko se reviiriään, lienee vain eläimen tiedossa ja huono sitä on pitkähännältä myöskään kysyä.

Kerta ja kestoselityksiä antavat ”oikeat” asiantuntijat kertovat, samoin kuin puskaraiskauksista puhuvat kollegansa, että ”valitettava yksittäistapaus”. ”Asiantuntijoiden mukaan susi ei pure ihmistä. Eräskin ”asiantuntija” kertoi TV haastattelussa, että susi pelkää ihmistä. Samalla tämä ”asiantuntija” pudotteli kädessään ollutta kuulakärkikynää studion lattialle ja kertoi pontevasti, että susi pelkää ja pakenee jopa tällaista liikettä ja ääntä.

Erään toisen ”asiantuntijan” suusta on lähtenyt jopa lehteen päätynyt arvio, että tarhassa oleva susi oli stressaantunut ja sen takia puri lasta. Tämän lausuman lukiessani mietin, että jos tuo ”asiantuntijan” arvio pitää todella paikkansa, niin minkä takia lakia noudattava ihminen pitää eläintä tilassa jossa se stressaantuu? Eikös tämä ole jo eläinsuojelulain vastaista?

Ehkä on syytä pohtia, onko eettistä pitää villiä eläimiä tarhattuina, jos ne kerran stressaantuvat tarhassa.

”Asiantuntijat” voivat olla mitä mieltä tahansa, minä sanon kuitenkin, että susi on aina susi ja sen takia sitä on syytä varoa. Minä en menisi suurin surminkaan silittelemään sen enempää sutta, kun villinä luonnossa laukkaavaa suden ja koiran risteymääkään. Tarhatut koirasudet ovat hyskyvaljaissa jotenkin tottuneet ihmiseen ja sen takia niiden käytös poikkeaa villien lajitoveriensa käyttäytymisestä.

Hokkus-pokkus hokemiset ja kynän pudottamiset eivät auta tilanteessa, jossa villin koiraeläimen säkäkarvat alkavat nousta pystyyn, korvat painuvat taakse, suu avautuu paljastaen kulmahampaat ja kurkusta kuuluu vielä matalaäänistä murinaa. Eläin viestittää kehollaan puolustautuvansa ja silloin on parempi olla kädessä jotain muuta kuin Parkkerin kuulakärkikynä.

Sitten lapsesta

Tuntematta tapausta lehtitietoja enempää, hämmästelen, kuinka lapsi pääsi työntämään kätensä tarha-aidan läpi suden suuhun. Kuinka voi olla mahdollista, että ihminen, koosta ja iästä riippumatta, pääsee niin lähelle aitausta? Mietin myös, miksi lapsi meni aitaukseen ja työnsi sinne kätensä? Mitä lapsi ajatteli? Oletan että lapsi ei ainakaan pelännyt sutta, vaan pikemminkin päinvastoin. Ehkäpä Hän vaan halusi silitellä eläimiä. Mistä Hän oli tuollaisen käyttäytymismallin oppinut? Onko Hänen kotonaan eläimiä, vai onko koulussa käynyt Luontoliiton susilähettiläs puhumassa siitä miten kivoja ja mukavia eläimiä sudet ovat.

Kuinka moni vanhempi taikka huoltaja tietää, että nykyään kouluissa oppilaiden ajatusmaailmaan yritetään vaikuttaa myös opetusministeriön virallisten ohjeiden ulkopuolelta? Opettajien työn ymmärrän, mutta en sitä, että Luontoliiton susilähettiläät käyvät kouluissa aivopesemässä oppilaita.

Kuka vastaa, jos tällaisen aivopesun kohteeksi joutunut lapsi uskoo kuulemaansa ja luottaa siihen mitä koulussa on opetettu. Sutta ei pidä pelätä ja susi on kiva. Jos tällaiseen satuun (satu pienellä kirjoitettuna) uskova lapsi joutuu aamuhämärissä koulukyytiä odotellessaan susilauman ympäröimäksi, Hän saattaa ojentaa kätensä ja yrittää silittää kivaa eläintä.

Lopputulos voi olla todella lohduton.

Pohjois-Karjalassa susien ja sekuleiden laumat lisääntyvät jatkuvasti. Ihan arkijärjellä ajatellen, vakava tapaturma saattaa tapahtua koska tahansa.

Susille myönnettiin 53 poistolupaa mutta lupaehdot laadittiin sellaisiksi, että on erittäin vaikeaa poistaa eläimiä lupaehtojen puitteissa. Koska yleisön paine oli kova, myönnettiin poistoluvat, mutta samalla lupaehtoja kiristämällä varmistettiin, ettei kaikkia 53 eläintä kyetä poistamaan. Tämän seurauksena susilaumat lisääntyvät jälleen ensi keväänä. Minä esitin ministerille vähintään 80 suden poistokiintiötä. Vastaus oli 53.

Jos se pahin mahdollinen vahinko sattuu, niin vastuu on väistämättä maa- ja metsätalousministeriössä.

Tänään (22.2) on eduskunnassa grillattu liikenneministeri Berneriä. Kuka istuu hiillostettavana jos susien jäljiltä jää ihmisuhri?
……………………………..

Nöyrä KIITOS runsaasta palautteesta 🙂

Kyllä maakunta tietää!

Moni palautetta antanut totesi, että Reijo taitaa olla kivi jonkun korkokengässä. Itse en ihan kiveen usko, mutta jonkinlainen hiekanmuru taidan olla.

MOPOAUTOISTA

Erittäin valitettavan mopoautoturman jälkeen minulta on kysytty että eikö pieniä henkilöautoja voisi katsastaa mopoautoiksi.

Olen vastannut että minun mielestäni voisi ja olisi jopa kannatettavaakin.

Olen pohtinut mopoautoilijoiden turvallisuutta jo edellisellä hallituskaudella. Silloinen liikenneministeri ei tuntunut ymmärtävän asiaa ollenkaan. Nykyinen ministeri ymmärtää.
Esitin tämän saman kysymykseni ministeri Bernerille viime syksynä ja Berner innostui asiasta. Hän totesi että tämä pitää viedä maaliin.

Näin ministeri Bernerin eduskunnan käytävällä viimeksi perjantaina 17.2 ja myös tuolloin Berner otti mopoautoasian puheeksi. Hän totesi että muutosesitystä pohditaan ministeriössä.

Toivottavasti esitys toteutuu ja lisäuhreilta vältytään.

’KIRJALLINEN KYSYMYS 178/2013 vp

KK 178/2013 vp – Reijo Hongisto /ps

Tarkistettu versio 2.0

Pienen henkilöauton muuttaminen mopoautoksi

Eduskunnan puhemiehelle

EU-direktiivin L6e-luokan mukaisesta ajoneuvosta käytetään nimitystä kevyt nelipyörä. Puhekielessä ajoneuvoa kutsutaan mopoautoksi.

Mopoautoja valmistetaan pääasiassa Ranskassa ja Italiassa. Uuden mopoauton hinta on noin 10 000—18 000 euroa, joten mopoautot ovat lähes halvimpien autojen hintaisia.

Bensiinikäyttöisen mopoauton moottorin tilavuus on enintään 50 cm3. Sähkökäyttöisen voimanlähteen taikka dieselmoottorin kokoa ei ole rajoitettu, mutta moottorin teho saa olla enintään 4 kW ja ajoneuvon suurin rakenteellinen nopeus 45 km/h. Kuormittamaton mopoauto saa painaa enintään 350 kg poisluettuna sähkökäyttöisen mopoauton akkujen massa. Mopoauto rekisteröidään kahdelle henkilölle. Mopoautosta ei Suomessa peritä autoveroa, käyttömaksua eikä dieselveroa. Dieselkäyttöisissä mopoautoissa ei ilman polttoainemaksua saa käyttää polttoöljyä, vaan normaalia dieselpolttoainetta.

Mopoautoa kuljetetaan ajoradalla. Mopoautolla ei saa ajaa pientareella, pyörätiellä, moottoritiellä eikä sellaisella moottoriliikennetiellä, jossa alin sallittu nopeus on 50 km/h.

Koska mopoauto saa painaa enintään 350 kg, joudutaan ajoneuvon rakenteet tekemään mahdollisimman kevyestä materiaalista. Pääsääntöisesti ajoneuvon runko valmistetaan alumiinista ja kori muovista taikka lasikuidusta. Kevyiden valmistusmateriaalien vuoksi mopoauton kori ei tarjoa riittävää suojaa törmäystilanteissa.

Euroopassa mopoautoja kuljettavat pääasiassa yli 50-vuotiaat henkilöt. Suomessa suurin osa mopoautojen kuljettajista on nuoria 15—18-vuotiaita, jotka vasta opettelevat liikennekäyttäytymistä ja ajoneuvon hallintaa yleisillä teillä. Meillä mopoautoa saakin kuljettaa 15 vuotta täyttänyt tai sitä vanhempi henkilö, jolla on kevytmoottoripyörän, moottoripyörän, henkilöauton taikka mopon ja kevyen nelipyörän kuljettamiseen vaadittava ajo-oikeus.

Kun 15 vuotta täyttänyt henkilö siirtyy autokoulusta kuljettamaan omaa ajoneuvoa, ei hän vielä tiedoiltaan ja taidoiltaan ole verrattavissa kokeneempiin kuljettajiin. Kokemattomuus kostautuu monta kertaa liikenneonnettomuuksina. Onnettomuustilanteissa mopoauton tarjoama suoja on olematon, ja tämän seurauksena vakavien vammautumisten mahdollisuus on suuri.

Koska mopoautojen käyttöä tieliikenteessä ei voida kieltää, on syytä pohtia mopoautojen turvallisuuden parantamista, jotta välttyisimme mahdollisimman monelta ihmisuhrilta ja vakavilta vammautumisilta.

Eräänä turvallisuutta oleellisesti lisäävänä tekijänä voisi olla se, että lakimuutoksella mahdollistettaisiin pienempien henkilöautojen muuttaminen mopoautoiksi. Asiantuntijoiden mukaan henkilöauton moottorin tehoa voidaan niin sanotulla ”lastulla” alentaa niin, että ajoneuvon suurin rakenteellinen nopeus alenisi 45 kilometriin tunnissa.

Ajoneuvon rakenteisiin ja muuhun tekniikkaan ei tarvitsisi tehdä muita muutoksia, joten muutostyön kustannukset jäisivät alhaisiksi. Moottorin tehon alentaminen ja ajoneuvon perässä olevan hitaan ajoneuvon tunnuksen olemassaolo todennettaisiin normaaliin tapaan ajoneuvon muutoskatsastuksessa, jossa ajoneuvo rekisteröitäisiin mopoautoksi.

Lakimuutos parantaisi mopoautojen turvallisuutta, koska ajoneuvo olisi alkujaan valmistettu autoksi ja siinä olisi autolle tyypilliset turvaominaisuudet: ABS-jarrut, turvatyynyt, kestävämpi kori ja tehokkaammat jarrut.

Selvää hyötyä saavutettaisiin myös siinä, että ensimmäisen ajoneuvonsa hankkinut, 15 vuotta täyttänyt nuori tottuisi ajoneuvon hallintaa ja liikennekäyttäytymistä opetellessaan samalla kuljettamaan ajo-ominaisuuksiltaan normaalia pienehköä henkilöautoa.

Kun nuori olisi kolme vuotta mopoautoillut normaalilla autolla, olisi hänellä paremmat valmiudet siirtyä kahdeksantoista vuotta täytettyään ja henkilöauton kuljettajatutkinnon suoritettuaan kuljettamaan normaalia autoa. Ainoa muutos olisi ajoneuvon suurempi sallittu ajonopeus.

Lakimuutoksella saavutettaisiin myös merkittäviä säästöjä, sillä nuoren omistuksessa oleva ja alun perin henkilöautoksi katsastettu ajoneuvo olisi helppoa muuttaa takaisin henkilöautoksi. Ainoa muutos olisi moottorin alkuperäisten tehojen palauttaminen poistamalla lastu ja ajoneuvon perästä hitaan ajoneuvon tunnus.

Kyseinen toimenpide olisi katsastusmaksuineen varsin edullinen verrattuna siihen, että nuori olisi 15-vuotiaana joutunut ostamaan itselleen yli 10 000 euroa maksaneen mopoauton, josta hän sitten kolmen käyttövuoden jälkeen luopuisi hankkiessaan itselleen normaalin henkilöauton.

Mopoauton alentunut myyntihinta yhdistettynä henkilöauton hankintahintaan nostaa nuoren ajoneuvokustannukset varovaisenkin arvion mukaan lähes 20 000 euroon. Monella nuorella taikka nuoren vanhemmalla ei ole mahdollisuuksia tuollaisiin investointeihin.

Edellä olevan perusteella ja eduskunnan työjärjestyksen 27 §:ään viitaten esitän asianomaisen ministerin vastattavaksi seuraavan kysymyksen:

Onko hallitus tietoinen nykyisten kevytrakenteisten mopoautojen turvattomuudesta tieliikenteessä,

mihin toimiin hallitus aikoo ryhtyä mopoautojen rakenteellisen turvallisuuden parantamiseksi ja

aikooko hallitus valmistella lakimuutosta jolla myös pienimpien henkilöautojen muuntaminen mopoautoiksi on mahdollista?

Helsingissä 8 päivänä maaliskuuta 2013
•Reijo Hongisto /ps

Eduskunnan puhemiehelle

Eduskunnan työjärjestyksen 27 §:ssä mainitussa tarkoituksessa Te, Herra puhemies, olette toimittanut asianomaisen ministerin vastattavaksi kansanedustaja Reijo Hongiston /ps näin kuuluvan kirjallisen kysymyksen KK 178/2013 vp:
Onko hallitus tietoinen nykyisten kevytrakenteisten mopoautojen turvattomuudesta tieliikenteessä,

mihin toimiin hallitus aikoo ryhtyä mopoautojen rakenteellisen turvallisuuden parantamiseksi ja

aikooko hallitus valmistella lakimuutosta jolla myös pienempien henkilöautojen muuntaminen mopoautoiksi on mahdollista?

Vastauksena kysymykseen esitän seuraavaa:

Suomi noudattaa ajoneuvojen luokittelussa ja ajoneuvoja koskevissa teknisissä vaatimuksissa muiden EU-maiden tapaan lähtökohtaisesti EU-säädöksiä.

L6e-luokan ajoneuvojen eli niin sanottujen mopoautojen passiivinen turvallisuus ei ole henkilöautojen tasolla. Niille ei ole säädetty pakolliseksi esimerkiksi törmäystestejä, joiden läpäisyä edellytetään henkilöautojen EY-tyyppihyväksynnässä. Kevytrakenteisen mopoauton valmistaminen sellaiseksi, että se täyttäisi henkilöautoa koskevat turvallisuusvaatimukset, olisi niin kallista, että ajoneuvon myynti jäisi käytännössä olemattomaksi. Verrattuna muihin hidaskulkuisiin moottoriajoneuvoihin, esimerkiksi L1e-luokan mopoon, mopoauto kuitenkin antaa törmäystilanteessa jonkin verran suojaa kuljettajalle ja mahdolliselle matkustajalle.

Autojen ja niiden perävaunujen luokittelusta säädetään niin sanotussa autojen ja perävaunujen puitedirektiivissä 2007/46/EY ja sen nojalla annetuissa tarkemmissa säädöksissä. L-luokan ajoneuvojen kohdalla tilanne on parhaillaan muuttumassa erityisesti ajoneuvojen luokittelun ja teknisten vaatimusten suhteen. Kaksi- ja kolmipyöräisten ajoneuvojen ja nelipyörien hyväksynnästä ja markkinavalvonnasta 15.1.2013 annetussa Euroopan parlamentin ja neuvoston asetuksessa (EU) N:o 168/2013 määritetään L-luokan ajoneuvojen luokittelussa noudatettavat perusteet. Mopoautojen eli L6e-luokan ajoneuvojen perusluokitteluun ei tässä yhteydessä ole tulossa muutoksia, mutta komissio on jo yhdessä jäsenmaiden kanssa aloittanut työskentelyn L-luokan ajoneuvojen liikenneturvallisuus- ja ympäristösäädösten uudistamiseksi. Suomen tavoitteena on parantaa näiden ajoneuvojen turvallisuutta kehittämällä esimerkiksi jarruja ja kolariturvallisuutta koskevia vaatimuksia.

Kysyjän kuvaaman kansallisen ajoneuvoluokituksen perustaminen nykyisten mopoautojen rinnalle olisi monin tavoin ongelmallista. Henkilöauton suurimman nopeuden laskeminen mopoauton nopeutta vastaavaksi on teknisesti melko yksinkertaista, mutta kaupallisena tuotteena tällainen ajoneuvoja koskevien EU-luokitusten ulkopuolinen ajoneuvo kuuluisi niin sanotun konedirektiivin 2006/42/EY soveltamisalaan. Konedirektiivissä edellytetään mm. valmistajan vakuutuksen antamista ja tuotteen varustamista CE -merkinnällä. Jos luokittelu rajattaisiin koskemaan vain aiemmin henkilöautona liikenteeseen hyväksyttyjä yksittäisiä ajoneuvoja, se heikentäisi EY-tyyppihyväksyttyjen mopoautojen kilpailuasemaa ja olisi siten ongelmallinen tavaran vapaan liikkuvuuden kannalta. Tällaisilla ajoneuvoilla ei tehtäisi merkittäviä määriä ulkomaanmatkoja, mutta todennäköisesti ainakin Ruotsin ja Viron viranomaiset joutuisivat linjaamaan, miten ajoneuvoihin kyseisessä maassa suhtauduttaisiin.

Edellä kerrotuista syistä tässä vaiheessa ei ole perusteita valmistella kansallista lainsäädäntöä EU-säännöksistä poikkeavien ajoneuvojen luokittelemiseksi. Tarkoituksena on vaikuttaa EU-säännösten kehitystyössä niin, että EU-luokiteltujen ajoneuvojen turvallisuus paranee.

Helsingissä 4 päivänä huhtikuuta 2013

Liikenneministeri Merja Kyllönen

TV KUVA EI NÄY SOINISSA JA LEHTIMÄELLÄ

Jo pari vuotta sitten minuun otettiin yhteyttä ja kerrottiin että Soinissa ja Lehtimäen alueella ei TV kuva näy kunnolla.

Antenneja oli suunnattu Lapuan ja Ähtärin suuntaan, mutta monissa talouksissa ei vaan kuvaa saatu kunnolla näkymään.

Tilanne oli perin tukala monille, sillä verottaja kyllä muisti nypätä tuloista YLE -veron, mutta veron vastineeksi ei Digita kyennyt lähettämään kunnon kuvaa.

Otin yhteyttä viestintävirastoon, josta ohjeistettiin keräämään nimilistat osoitetietoineen niistä talouksista joissa ei oltu tyytyväisiä TV kuvan laatuun.

No minä en lähtenyt kyliä kiertelemään talo talolta, vaan yhteistyössä paikallisten medioiden kanssa jaoimme asukkaille tietoa että kerätkää nimilistat ja toimittakaa ne minulle, niin minä vyörytän asiaa eteenpäin.

Lähetin nimilistat viestintävirastoon ja sieltä luvattiin tarttua toimeen. Luotin siihen että hommaa lähdetään hoitamaan, mutta ilmeisesti vieläkään ongelmaa ei ole saatu kokonaan korjattua.

Viestintävirasto on hoitanut omaa rooteliaan, mutta samaa ei voi sanoa palvelun tuottajasta.

Osoituksena viestintäviraston toimista linkitän viraston päätöksen.

Tästä näkee että asialla on oltu, mutta vielä jäi parannettavaa.

Selvittelen nyt asiaa ja mahdollisuutta pitää vaikka kansalaiskuuleminen joko Soinissa taikka Lehtimäellä. Tilaisuuteen pitäisi saada mukaan edustus viestintävirastosta ja Digitasta ja tietenkin mahdollisimman moni sellainen jonka TV ei kunnolla näy.

Tiedotan tällä sivulla heti kun selviää saadaanko kansalaiskuuleminen järjestettyä.

Pysy taajuudella 🙂

https://www.viestintavirasto.fi/ohjausjavalvonta/toimiluvat/toimilupienvalvonta.htm

AVIOLIITOLAISTA

Eilen (16.2) oli salikeskustelussa kansalaisaloite samaa sukupuolta olevien avioliittolaista. Aloitteen mukaan laki pitää hylätä ja sallia avioliitto vain eri sukupuolta olevien kesken.
Aloitteella oli yli 100 000 allekirjoittajaa.

Salikeskustelusta tuli varsin värikäs ja joidenkin puhujien kohdalla jopa tunteisiin vetoava. Pitkissä puheenvuoroissa perusteltiin omaa näkemystä mahdollisimman hyvin.

Minä käytin vain ja ainoastaan yhden puheenvuoron, jossa pyrin kertomaan oman mielipiteeni käsiteltävänä olevaan asiaan. Kyseessä oli ns debattipuheenvuoro joka saa kestää vain yhden minuutin.

Ajattelin että jos en minuutissa kykene kertomaan kantaani, on parasta olla hiljaa.

Arvoisa Lukijani, alla eilen salissa pitämäni puheenvuoro joka kesti 58 sekuntia. Päättele Sinä tuliko kantani selväksi kuulijoille.

” Arvoisa herra puhemies

Salissa on käytetty mielenkiintoisia puheenvuoroja.
Käsitykseni mukaan meillä jokaisella salissa olevalla on nyt puheena olevasta asiasta oma mielipide. Se on jokaisen oma ja henkilökohtainen. Minun mielestäni meidän ei tarvitse lähteä opettamaan toinen toistamme siinä mikä on oikein ja mikä väärin.
Minä olen ajatellut, minä ajattelen ja minä tulen ajattelemaan niin pitkään kun elän että kahta samaa sukupuolta olevaa ei pidä vihkiä keskenään avioliittoon.

Tämä mielipide ei muutu vaikka huomaisin olevani salissa ainoa tällä tavalla ajatteleva. En perustele mielipidettäni sen enmpää raamatulla kun lakikirjallakaan, totean vain että kyse on periaatteesta.

Ymmärrän myös toisella tavalla ajattelevia ja kunnioitan heidän mielipidettään, samalla tavalla pidän itsestään selvänä että myös minun mielipidettäni kunnioitetaan.

Tämän halusin kertoa edustajakollegoille ja Suomen kansalle. Toivon että kansalaisaloite tulisi lain muodossa voimaan.

Kiitos”

Tänään asiasta äänestettiin. Äänestin kuten olen luvannut, kansalaisaloitteen puolesta jotta avioliitto säilyisi vain ja ainoastaan eri sukupuolten välisenä liittona.

VIPUKELKAN KYYDISSÄ

Kaksoiskansalaisuus on päivän sana. Ei taida olla sellaista YLE:n uutislähetystä, jossa ei olisi jotain mainintaa kaksoiskansalaisuudesta ja sen vaikutuksista.

Haastatellaan puolustusministeriä, haastatellaan jotain puolustusvoimain palveluksessa olevaa, haastatellaan kaksoiskansalaista ja tietenkin päivystävää dosenttia, joka laukoo vakuuttavan mielipiteensä asiasta kun asiasta. Tällä kertaa kaksoiskansalaisuudesta.

Suomi puhuu ja porisee. Kaksoiskansalaisuus on uhka, vai onko. Jos on, niin kenelle ja millä tavalla? Puhetta piisaa ja kuhinaa on kun kepillä sohaistussa muurahaispesässä heinäkuun helteillä.

Samaan aikaan länsinaapurista kuuluu kummia. Sikäläinen kokenut poliisi, komisario Peter Springare, loikkasi kaapista ja kertoi oman mielipiteensä maan tavasta hoitaa ja käsitellä turvapaikan hakijoiden tekemisiä. (Suomen Uutiset 8.2.2012)

Tapa on ollut outo. Outo oli myös tapa jolla kollegat suhtautuivat totuuden puhujaan. Vanhan sanonnan mukaan tuuden puhujat kivitetään, tässä tapauksessa kivien tilalla on käytetty sanan säilää.

Kaappiloikkarin ei tarvinnut kauaa olla yksin, sillä tietämäni mukaan joku toinenkin poliisimies tuli tunnon tuskiin ja kertoi kuinka sikäläinen poliisi on virkaansa hoitanut. Jos kahden erittäin kokeneen poliisin kertoma pitää paikkansa, niin ei meidän ihan hirveästi tarvitse riekkua myöskään nor….siis joidenkin maiden doping asioista. Salattavaa saattaa olla jossain muuallakin ja mielestäni poliisimiesten kertomana julkisuuteen ponnahtaneet asiat painivat huulirasvojen kanssa aivan eri sarjoissa.

Minä arvotan maan sisäisen turvallisuuden tärkeämmäksi kuin huulivoiteiden käytön hiihtoladuilla.

Katselin 9.2 myöhään illalla telkkarista Tanskassa kuvattua, islamin uskosta ja muslimeista kertovaa ohjelmaa. Siinä ilmeisesti islamin uskoinen nainen kiersi tanskalaisissa moskeijoissa kyselemässä imaameilta neuvoa, miten hänen aviovaimona pitää toimia kun mies pahoinpitelee häntä. Imaamien neuvo tuntui olevan se, että vaimon tulee sopeutua miehensä toimiin ja missään nimessä vaimo ei saa mennä kertomaan aviomiehensä tekemisistä tanskalaiselle poliisille. Ilmianto olisi vaimolta paha virhe. Mietiskelin pitkään vielä ohjelman jälkeen, että ompa kovaa touhua. Ei siinä naiselle annettu juuri puolustautumiskeinoja.

Ainakin minulle jäi vaikutelma, että muslimeilla on oma Saria lakinsa, jota ei saa sekoittaa Tanskan lakiin. Eräs imaami sanoi suoraan että muslimien ei pidä sulautua valtaväestöön.

Jos imaamin asenne on se että muslimien ei pidä sulautua valtaväestöön, vaan noudattaa tarkasti omia tapojaan ja lakejaan, niin eikö meidän ole turhaa edes yrittää saada maahamme muuttaneita muslimeja omaksumaan meidän tapamme ja lakimme? Toivottavasti mahdollisimman moni kotiuttamisesta puhuva katsoi ohjelman.

Imaami opettaa ja tunnolliset muslimit noudattavat imaamin opetusta.

Lähi-idän asiantuntija, tutkija ja analyytikko Alan Salehzadeh kirjoitti Iltalehden blogissaan 10.2 että ”radikaali uskonnontulkinta kasvaa Suomen vankiloissa” Salehzadehin mukaan ”poliittisessa islamissa ei ole kyse yksilön luonteenpiirteestä, vaan ideologian opeista. Kuka tahansa, maailman lempeinkin ihminen, muuttuu muulle yhteiskunnalle vaaralliseksi jos kokonaan omaksuu poliittisen islamin tulkinnan”.

Tilastojen mukaan vankiloissamme istuu yhä enemmän myös islamin uskoisia vankeja ja tämän takia ainakin minä suhtaudun erittäin vakavasti tutkija Salehzadehin kirjoitukseen. Odotin, että asiasta olisi noussut vilkas keskustelu eri medioissa, mutta eipä noussut. Tämä asia ei saanut palstatilaa eikä TV aikaa, vaan keskustelu painettiin villaisella ja keskityttiin puhumaan kaksoiskansalaisuudesta.

Kun yhdistää Ruotsin poliisien kertomukset sikäläisestä poliisin toimintatavasta salailuineen ja peittelyineen Göteborgin ja muiden kaupunkien väkivallantekoihin ja muistelee TV ohjelmassa kuultuja imaamien opetuksia ja summaa lopuksi ne suomalaisissa vankiloissa paljastuneisiin radikalisoitumisiin, niin minun mielestäni meillä olisi aihetta puhua ihan jostain muusta kun kaksoiskansalaisuudesta. Kumpi on todellisuudessa suurempi uhka yhteiskuntarauhalle, kaksoiskansalaisuus vai islamistien radikalisoituminen?

Toisesta puhutaan ja toisesta ei.

Olen monesti miettinyt, että tiedotusvälineemme ja toimittajamme eivät taida uskaltaa kertoa asioista niiden oikeilla nimillä, koska pelkäävät rasistin leimaa ja sitä, että yöllä saattaa asunnon ulko-ovelle hiipiä kutsumaton vieras. Tällainen vaikutelma minulle on tullut.

Elävätkö toimittajamme pelon vallassa? Tehdäänkö juttuja ja paljastuksia vain niistä ihmisistä ja -aiheista, joita ei tarvitse pelätä? Mistä johtuu, että meillä ei asioista puhuta niiden oikeilla nimillä kiihkottomasti ja asiallisesti?

Länsinaapurissa poltellaan autoja lähes joka yö, käsikranaatitkin räjähtelevät tavan takaa ja myös ihmisiä ammutaan kaduille. Meillä suurin keskustelun aihe näyttää olevan kaksoiskansalaisuus.

Kun puhutaan kaksoiskansalaisista ja kaksoiskansalaisuudesta, ei tarvitse puhua Ruotsissa ilmenneistä ongelmista. Nämä ongelmat saattavat levitä myös Suomeen. Siirtämällä huomio ihan toisarvoisiin asioihin, ei vahingossakaan tarvitse puuttua todella ikäviin asioihin.

Hullu ei huomaa ja viisas ei uskalla puhua mitään – vai miten se sanonta taas kuuluikaan?

TÄYSISTUNNON PUHEENVUORO PTK 3/2017 VP

Hallituksen esitys eduskunnalle laeiksi ampuma-aselain, rikoslain 41 luvun 1 §:n ja poliisilain 2 luvun 6 §:n muuttamisesta

Reijo Hongisto ps:

”Arvoisa herra puhemies!

Esityksen tavoitteena on aselupamenettelyn uudistaminen aseturvallisuutta vaarantamatta, ja tämähän on erinomainen ja hyvä lähtökohta. Esityksessä on hyviä ja kannatettavia uudistuksia mutta valitettavasti on myös kohtia, jotka vaativat ainakin minun mielestäni vielä hieman hiomista. Nostan aluksi esille lakiesityksestä ne kohdat, jotka minun mielestäni ovat hyviä ja kannatettavia, ja sen jälkeen sitten lopussa keskityn tähän toiseen puoleen.

Ensimmäinen mielestäni hyvä asia on tämä hankkimislupamenettelyn yksinkertaistaminen ja sähköistäminen. Hankkimis- ja hallussapitomenettely sekä yksityistä valmistamislupaa koskeva lupamenettely yhdistettäisiin aselupamenettelyksi. Aselupaa voisi hakea sähköisesti, mikä joustavoittaisi ja nopeuttaisi lupamenettelyä ja vähentäisi henkilökohtaisen asioinnin tarvetta. Sähköisen menettelyn rinnalla säilyisi mahdollisuus hakea lupaa poliisilaitoksella asioiden. Aseluvan hakemista ei olisi sidottu hakijan kotikuntaan tai kotipaikkaan, vaan lupahakemuksen voisi jättää haluamalleen poliisilaitokselle. Muutos joustavoittaisi lupamenettelyä. Tämä on ainakin minun mielestäni erinomaisen hyvä ja kannatettava ajatus.

Toisena kohtana palikkatestistä luovutaan. Eli soveltuvuustestistä lupamenettelyn yhteydessä luovuttaisiin, koska testin hyödynnettävyys on huono eikä se ole käytännössä tuonut lisäarvoa aseturvallisuuteen. Tämä on erittäin hyvä ja tervetullut uudistus. Voin kertoa, että taisi olla kansanedustajatoimeni ensimmäisiä asioita keväällä 2011, kun esitin silloiselle poliisiylijohtaja Mikko Paaterolle, että tästä kansankielellä kutsutusta palikkatestistä luovuttaisiin. Toistelin esitystä aina, kun poliisiylijohtajan tapasin, ja ilokseni huomaan, että viesti on tainnut nyt mennä perille. Tämä on erittäin hyvä ja kannatettava muutos aiempaan käytäntöön.

Ei joka asetta näytille. Hyvä muutos on myös se, että asealan elinkeinonharjoittajalta hankittua ampuma-asetta, tehokasta ilma-asetta ja aseen osaa ei pääsääntöisesti tarvitsisi esittää poliisilaitoksella. Yksityisten välisellä luovutuksella siirtynyt ampuma-ase, tehokas ilma-ase ja aseen osa tulisi esittää poliisille, jos luovuttajan hallussapitoon oikeuttava lupa olisi myönnetty ennen vuotta 2000. Lisäksi poliisi voisi aina pyytää esittämistä. Enemmistö asekaupoista tehdään käsitykseni mukaan aseliikkeissä aseliikkeitten kautta, joten tämä on merkittävä kevennys aseita tarkastavien poliisien työmäärään. Erinomaisen hyvä uudistus.

Kun äsken tuli ruusuja, niin sitten vähän risuja. Mielestäni esitys ei sellaisenaan ole valmis hyväksyttäväksi, vaan korjattavaakin löytyy.

Ensimmäisenä korjattavana kohtana otan tämän, mistä ministerikin mainitsi, etsinnän suorittamisen. Nyt kerron tämän oman tulkintani tähän asiaan. Siis poliisilain 2 luvun 6 §:n 1 momenttia esitetään muutettavaksi niin, että vaara- ja vahinkotilanteissa poliisimiehellä on oikeus päästä kotirauhan tai julkisrauhan suojaamaan tilaan tai muuhun paikkaan, johon ei ole yleistä pääsyä, taikka kulkuneuvoon ja suorittaa siellä tarvittaessa etsintä, jos on perusteltua syytä olettaa — nyt olen tämän alleviivannut ja ympyröinyt tämän sanan ”olettaa” — että ampuma-asetta, aseen osaa, patruunoita tai erityisen vaarallisia ammuksia käytetään väärin taikka niitä koskeva luvan peruuttaminen on pantu vireille.

Kotirauhan suoja on kirjattu perustuslakiin, ja se on vahva. Se on todella vahva. Jos laki toteutuu nyt esitetyssä muodossa, tulkintani mukaan riittäisi pelkkä patruuna keppihevoseksi suorittaa aseen omistajan asunnossa taikka autossa kotietsintä. Minun mielestäni tulkinta on erikoinen, sillä pakkokeinolaissa mainitaan kotietsinnän edellytykset silloin, kun etsintä kohdistetaan rikoksesta epäillyn asuntoon, autoon tai muuhun sellaiseen kotirauhan suojaa nauttivaan paikkaan. Silloin pitää olla vahva epäily — siis ei riitä olettamus, vaan pitää olla vahva epäily — jo tapahtuneesta rikoksesta. Tämän lain muutoksessa riittäisi siis pelkkä olettama. Ainakin itse, kun lakiesitystä luin, pohdiskelin, kuka olettaa ja millä perusteella olettaa. Riittääkö oletukseksi vaikkapa rajanaapurusten välinen kiista siitä, että toisen grillin savu ja herkullinen lihan tuoksu leviää vegaanin naapurin patiolle? Naapuri soittaa kiukustuksissaan hätäkeskukseen ja kertoo pelkäävänsä rajanaapuriaan, kun sillä on niitä aseitakin. Kuka vastaa siitä, jos poliisi tekee kotietsinnän ja toteaa, että mitään ei jää käteen, eli etsintä on ollut turha? Tuskin tämä perättömän ilmoituksen tehnyt naapuri kuitenkaan.

Tässä voi jäädä sellainen vaikutelma, että ampuma-aseen omistajaa kohdellaan ikään kuin toisen luokan kansalaisena, jonka kotiin taikka kulkuneuvoon voi mennä lähes millä perusteella haluaa. Minä ymmärrän etsinnät ja tarkastukset erinomaisen hyvin silloin kun poliisilla on perusteltu syy — siis perusteltu syy — olettaa, että jollain on hallussaan luvaton ampuma-ase, mutta tässä ollaan minun tulkintani mukaan jälleen kerran puuttumassa luvallisten ampuma-aseiden omistajien oikeushyvään, ja sitä ainakin minun on erittäin vaikea hyväksyä. Mielestäni olisi syytä keskittyä luvattomien ampuma-aseiden haltijoihin, eikä usein ja toistuvasti kiristää ja hankaloittaa luvallisten aseenomistajien elämää.

Toisena kohtana, joka ainakin minua mietityttää, esityksessä ehdotetaan säädettäväksi ase-elinkeinon harjoittajalle velvollisuus ilmoittaa maahantuomansa, siirtämänsä, hankkimansa, valmistamansa tai muuntamansa ampuma-aseen ja aseen osan yksilöintitiedot poliisin asetietojärjestelmään. Olen ympyröinyt tästä sanat ”aseen osa”. Esityksessä puhutaan yksiselitteisesti aseen osasta. Moni tietää, että ampuma-aseissa on paljon osia, joista jotkut ovat varsin pieniä: jousia ja ruuveja. Mietin, millä tavalla merkitään ja erotetaan vaikkapa jonkun aseen laukaisukoneistossa oleva kierrejousi esimerkiksi monen kansanedustajan työpöydällä taikka kädessä olevan kuivamustekynän kärjen kierrejousesta. Pitääkö aseen laukaisukoneiston laukaisuvastusta säätävään kierrejouseen stanssata aseen sarjanumero, ja jos pitää, niin miten se tehdään? Jousi voi olla todella pieni ja ohutta lankaa. Minä ymmärrän erittäin hyvin, että yksilöinti tehdään esimerkiksi piippuun ja aseen sulkulaitteeseen, mutta en sitä, että jokainen aseeseen kuuluva ruuvi taikka jousi merkitään ja ilmoitetaan. Se vaikuttaa aika mahdottomalta ajatuksenakin. Pidän ehdottoman välttämättömänä, että tähän kohtaan kiinnitetään valiokuntavalmistelussa huomiota ja yksilöinti ulotettaisiin koskemaan vain aseen piippua ja sulkulaitetta, ei siis jokaista ruuvia ja nippeliä.

Arvoisa puhemies! Viimeisenä vaan ei vähäisimpänä epäkohtana nostan esiin asekeräilijät. Lakiehdotuksessa esitetään, että luovuttaisiin asekeräilijän oikeudesta pitää tiedostoa hankkimistaan ampuma-aseista ja aseen osista hallussapitoluvan hakemisen sijasta. Keräilijän tulisi hakea aselupa hankkimilleen, myös keräilysuunnitelmaan kuuluville ampuma-aseille, tehokkaille ilma-aseille ja aseen osille. Tietämäni mukaan maassamme on useita satoja keräilijöitä. Muistan kuulleeni joskus luvun noin 300, mutta se on muistamani mukaan. Siis satoja asekeräilijöitä. Jos lakiesitys tässä muodossa toteutetaan, joutuvat nämä sadat keräilijät hakemaan uudestaan lupia jo hallussaan oleviin aseisiin ja näyttämään ne poliisiasemalla. Keräilijällä on pääsääntöisesti kymmeniä, joillakin voi olla jopa satoja ampuma-aseita. Pohdiskelin esitystä lukiessani, ovatko lakiesityksen kirjoittajat miettineet, mitä näiden aseiden uudelleenluvittaminen tulisi maksamaan keräilijöille, ja minkä verran tähän kuluu lupahallinnon työaikaa, sillä tietämäni mukaan yhtä asetta kohti varataan lupahallinnolta noin 30 minuuttia, ja jos henkilö joutuu esittämään kymmeniä tai satoja aseita, niin tämähän on aivan käsittämätön tilanne. Esitänkin, että keräilijästatuksen omaavalla henkilöllä säilyy myös tulevaisuudessa oikeus pitää tiedostoa hankkimistaan ampuma- ja ilma-aseista sekä niiden osista.

Arvoisa herra puhemies! Ampuma-aseen omistajilta edellytetään erittäin huolellista käytöstä ja huolellisia, vakaita elämäntapoja. Jokaisessa asiassa pitää olla tehostetun tarkka, jotta aseen hallussapitolupia ei peruta. Mielestäni aseen omistajilla on oikeus odottaa ja edellyttää samaa pikkutarkkuutta myös lakitekstejä laativilta. [Puhemies koputtaa] — Minuutti. Sopiiko?

Jos ympäripyöreät ja monesti tulkinnanvaraiset lakiesitykset hyväksytään sellaisinaan valmiiksi laeiksi, tulee hyvän lain asemasta sutta ja sekundaa ja niitä kuuluisia vahinkoja. Mielestäni tämä ei ole hyvän hallinnon mukaista. — Kiitoksia, arvoisat kuulijat ja arvoisa puhemies.”